Wolfenstein: The New Order

Kaikkien 3D-räiskintöjen isä ja äiti Wolfenstein palaa pienen hiljaiselon jälkeen parrasvaloihin. Vaikka valtaosa ammuskeluista on jo siirtynyt nykyaikaisille sotanäyttämöille, jatkaa sarjaa ensimmäisestä osasta lähtien tähdittänyt William Blazkowicz sitkeästi natsien metsästystä. Hitlerin kätyreitä ei kuitenkaan teurasteta enää 40-luvun maisemissa, vaan The New Order vie tapahtumat vaihtoehtoiselle 60-luvulle.

Vihanneksesta teurastajaksi

Rauhaa rakastavan hippiaatteen sijaan maailmassa vallitsee armoton natsivalta. Sodan käännekohdassa osuman päähänsä ottanut Blazkowicz on viettänyt viimeiset 14 vuottaan puolalaisessa mielisairaalassa liikunta- ja puhekyvyttömänä. Päivien verkkaista vaihtumista pyörätuolista seuraava sankari näkee natsimiehityksen merkkejä ympärillään mutta on pelaajan tavoin autuaan tietämätön lohduttomasta kokonaiskuvasta. Parantumisprosessiin tulee uutta puhtia, kun miehittäjät päättävät sulkea sairaalan ja kustannustehokkuuden nimissä potilaita aletaan teloittaa ajasta ikuisuuteen. Kriittisellä hetkellä koetun yllätystoipumisen jälkeen täytyy selvittää, onko vanhasta asevelikoplasta enää ketään jäljellä sekä miettiä vastaiskua laajemmalla skaalalla.

Kampanjaa viedään eteenpäin runsaiden välivideoiden avulla. Alun näennäisestä synkkyydestä huolimatta hahmojen dialogissa on usein sopivaa pilkettä silmäkulmassa. Ensivaikutelman perusteella Blazkowicz on helppo leimata yrmeäksi lihaskimpuksi, joita mahtuu räiskintäpeleissä 13 tusinaan. Pinnan alta paljastuu lopulta varsin karismaattinen sankari. Sama pätee koko värikkääseen vastarintaliikkeeseen, joten tarinan kehittymistä seuraa mielellään. Vaihtoehtoisen 60-luvun teemaa ei nosteta alituiseen tapetille, mutta kun pitää silmänsä auki ja korvansa kuulolla, palkitaan hauskoilla viittauksilla ajanjaksoon.

Kuvasuunnittelun osalta ensimmäiset kentät eivät lupaa hyvää: harmaat bunkkerit ja ahtaat käytävät seuraavat toisiaan. Tilanne kuitenkin paranee ennen kuin betonin tuijottamisesta aiheutuu taisteluväsymystä. Lisäksi seesteisemmät kohtaukset rytmittävät sopivasti räiskintää, vaikka esimerkiksi Blazkowiczin alentaminen juoksupojaksi tuntuu aavistuksen kömpelöltä ratkaisulta temmon hidastamiseksi. Sen sijaan soluttautuminen vankilaan sopii kokonaisuuteen paremmin, kun aseettomana täytyy tehdä jäynää vastapuolelle.

Sukkasillaan tai singolla

Toiminnan keskellä voi usein turvautua rauhallisempaan lähestymistapaan, sillä hiiviskelemällä on mahdollista pudotella vihollisia yksitellen pois vahvuudesta. Sukkasillaan eteneminen on tehty jopa liian helpoksi, kun umpikuurot ja ilmeisen sokeat vartijat eivät reagoi edes palvelustoverin veriseen ruumiiseen partioreittinsä varrella. Merkittävin osa ajasta mennään kuitenkin aseet laulaen, joten vaihtoehdon antaminen pelaajalle on toki tervetullutta.

Nykyräiskintöihin tottuneille lienee varoituksen sana paikallaan: kehittäjät suhtautuvat Wolfenstein-nimen aiheuttamaan nostalgiapainolastiin tosissaan. Vaikka kampanjan aikana nähdään monta nykypeleistä tuttua elementtiä, kuten ”läheltä piti” -tilanteita, raiteilla eteneviä osuuksia, kevyttä hahmonkehitystä ja Hollywood-luokan räjähdyksiä, palataan monissa pelimekaanisissa ratkaisuissa yli kymmenen vuoden taakse.

Energiapalkki ei palaudu itsestään, vaan terveyden eteen on metsästettävä ensiapulaukkuja. Ruutua ei täytetä jättimäisellä nuolella, joka näyttää erehtymättömästi oikean suunnan. Vaikka kyseessä on melko suoraviivainen putki, tarvitaan etenemiseen edes alkeellista suuntavaistoa. Panoksia jaetaan varsin nihkeästi, minkä vuoksi vihollisten taskut täytyy muistaa tyhjätä kahakoiden jälkihoitona. Yksi asia oli sentään ennen helpompaa: Halon esittelemä ja lukemattomien muiden kopioima parin aseen maksimisääntö heitetään romukoppaan, joten kaikki vastaantulevat tykit kulkevat vaivatta joukossa.

Aina vanhassa ei ole vara parempi, sillä osa ratkaisuista vihastuttaa enemmän kuin ihastuttaa. Etenkin tallennuspisteiden kanssa kitsastelu tuntuu halvalta ja laiskalta ratkaisulta, oli kyseessä tietoinen nyökkäys menneisyyteen tai ei. Toki harvaan sijoitetut välietapit lisäävät jännitystä, mutta äkkikuolemat viimeisen oven takaa paljastuneeseen bonusvastustajaan eivät naurata. Myös panoksien kanssa nuukailu herättää kaksijakoisia tunnelmia: vaikka pelaaja pakotetaan keskittymään tekemiseensä aivottoman räiskinnän sijaan, olisi miehekkäitä aseita toisinaan mukava käyttää huolettomammin.

Natsit on taas pop

Audiovisuaalisesti The New Order tarjoilee varsin perusvarmaa jälkeä. Tuoreella sukupolvella on nähty näyttävämpiäkin pelejä, mutta varsinaista moitittavaa on vaikea keksiä. Etenkin sulava ruudunpäivitys ja tyylikkäät valaistusefektit nousevat positiivisimpina seikkoina esiin.

Poikkeuksellisen rohkeana ratkaisuna Wolfenstein ei sisällä verkkopeliä lainkaan. Voimavarojen keskittäminen yli kymmentuntiseen, alusta loppuun saakka viihdyttävään kampanjaan on kuitenkin selkeästi kannattanut. Brutaali mutta samaan aikaan sopiva pilke silmäkulmassaan etenevä Wolfenstein: The New Order ei taatusti miellytä kaikkia pullomössösukupolven räiskijöitä. Sen sijaan tiukemmissa ysäriliemissä keitettyjen sotilaiden kannattaa ehdottomasti koittaa onneaan.

Galleria: 

Kommentit

Ainut oikeasti huono puoli pelissä on kontrollit. Tai no jos grafiikkoja tykkää katella niin ne on jostain PS3 aikakaudelta jopa PS4:jällä.

En ymmärrä miten Bethesda jaksaa aina käyttää sitä 8-suunnan tähtäystä, sen sijaan että käyttäisi 360 suunnan tähtäystä. Ero on huomattava kun vertaa esim BF4. Koittakaa pyörittää oikeaa tattia ympyrää tässä pelissä ja sitten menkää vaikka CoDiin tai BF4 ja tehkää sama. Tässä pelissä se liikkuu neliö-muotoa, noissa kahdessa muissa ympyrää. :p

Video:
https://www.facebook.com/photo.php?v=10152984775343957

Jokaisessa Bethesda ja Rockstar pelissä on sama juttu. Se on varmasti vaikeaa tehdä sitä 360-asteen tähtäystä peliin. Tai siltä se näyttää. :p

Mutta joo, pikku-fibat lukuun otamatta loistava peli. Mutta pelaisin mielummin PC:llä, kun konsoliportti on tietty todella kehnoa järkeä.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi