Virtuaalitodellisuus tarjoaa houkuttelevia keinoja säikyttelyyn. Olen sivusta seurannut, kuinka monilla ensikertalaisilla tekee pahaa jo VR Worldsin haihäkissä. Ajatellakaan, jos aivan silmien edessä näkyisi mitä sairaampia ilmestyksiä suoraan painajaisista. VR ja kauhupelit eivät vain ole kaikille sopiva yhdistelmä. Rush of Bloodin kehittänyt Supermassive Games on selvästi tehnyt kaikkensa saadakseen harvat uskalikotkin housuostoksille. Sen verran hyytävää meininkiä hierotaan pelaajapoloisen linssiin.

Raiteet on tehty räiskittäväksi

Rush of Blood on raideräiskintä sanan jokaisessa merkityksessä. Pelaaja istutetaan huvipuistoista tuttuun vaunuun ja johdatetaan erilaisiin kummitustaloihin – aseet molemmissa käsissään tietenkin. Kyytien aikana kuljetaan kauhistuttavien miljöiden läpi ja ammutaan kaikkea maalitaululla merkittyä tai liikkuvaa. Koska tässä pelissä jokaikinen virtuaalilasien läpi nähtävä asia on kirjaimellisesti kauheaa tai häiritsevää, ei tarvitse tehdä minkäänlaista jaottelua mitä tulittaa ja mitä ei. Jos jokin objekti reagoi luotiin, niin hyvä kun tuli ammuttua.

Välillä saa räiskiä pisteiden toivossa, toisinaan turvallisuutensa vuoksi. Pisteitä saa osumalla maalitauluihin eri esineissä, kuten laatikoissa tai lahoavissa sianruhoissa. Turvallisuus taas on taatumpi, jos pitää loitolla kaikenmaailman kauhistukset elävistä mallinukeista haaskalintuihin ja vähemmän trendikkäisiin klovneihin. Erityisen inhottavia kokemuksia tarjoilevat haamut, jotka tulevat kerta toisensa jälkeen niin iholle, että ei auta kuin huutaa. Huusin siten aika paljon pelatessa. Harvinaista sekin.

Until Dawn_ Rush of Blood_haamu.jpg

Tätä parempaa kuvaa en kummituksista onnistunut nappaamaan.

Paikoin kummitustalot muistuttavat alkuperäisen Until Dawnin lumisista maisemista. Vilahtaapa mestoilla jokunen vanha tuttu hahmokin, yleensä haamuraatona. Muuten sitten rullataan esimerkiksi teurastamossa ja hotellissa, joita en muista taannoisella ensivierailullani bonganneeni. Ympäristöjä yhdistää häiriintyneisyys: jokaista ratapätkää koristavat hirtetyt ruumiit ja kauttaaltaan verinen sisustus.

Virtuaalirillit huurussa

Rush of Blood ei olisi mitään ilman PlayStation VR:ää. Sen voi huomata, kun katsoo videotallennetta tai pelin tapahtumia televisioruudulta. PSVR ja 3D-ääni luovat yhdessä sellaisen immersion, ettei pahemmasta väliä. Kokemus on ahdistava, tungetteleva ja ennen kaikkea helvetin pelottava. Kertoo jo aika paljon, että en ole saanut vielä ketään kavereistani edes kokeilemaan Rush of Bloodin pelaamista. Supermassive käyttää häpeilemättä jokaisen kuviteltavissa olevan säikäytyskeinon ja tehokkaimpia useamman kerran. Yksi toimivimmista jipoista on sangen epämiellyttävä: välillä pelaajan on väistettävä esteitä radalla, joten eiköhän juuri kyyristyessä alas hyökkää lattialta jotakin ikävää päin näköä.

Ulkoasu ei kummoiselta näytä, mutta graafinen jälki palvelee toimintaa. Vihollisten liikehdintä on vuoroin tönkköä, paikoin manaajamaisen kammottavaa. Räjähdys-, tuli- tai veriefektit eivät säväytä, mutta muuten moottori loihtii rehellisen karmivia näkyjä näytille. Kun naaman vieressä pyörii jättimäinen sirkkeli, sitä pyrkii vaistonomaisesti karttamaan. Samoin vuoristoratojen jyrkimmissä kohdissa tuntuu aivan kuin syöksyisi kohti kohtaloaan. Eikä jättimäinen karvainen hämähäkki tai varsinkaan parvi niitä naaman edessä ole näkynä sieltä houkuttelevimmasta päästä.

Until Dawn_ Rush of Blood_psyco2.jpg

Aivan liian iholla.

Saundimaailma keskittyy yhdistelemään huvipuistomusisointia kirkumiseen ja karjumiseen, joita tahdittavat melko munattomat laukausäänet. 3D-tilaääni kuitenkin viimeistään vie keskinkertaisen audiovisuaalisen toteutuksen tavoitteeseensa: kokemus pelottaa aikuisten oikeasti.

Räiskiä voi sekä Move-kapuloilla että normiohjaimella. Movet kalibroidaan vastaamaan pistoolikäsien liikkeitä, joita ne noudattelevatkin hyvin. Rauhallisissa kohdissa – eli käytännössä alkuvalikossa – voi pyssyjä pyörittelemällä vaikka tarkastella niiden yksityiskohtia lähempää. Siistiä. Tussareihin kytketyillä taskulampuilla saa valaistua huoneiden nurkkia, ja auttavatpa valokeilat tähtäämisessäkin, kunhan vain pysyisivät päällä. Tuliluikut ladataan joko Move-näppäimestä tai kapulaa heilauttamalla; London Heistin ehta lippaanvaihtoele veisikin liikaa aikaa kauhun keskellä. Myös DualShockilla ohjastaminen luottaa liiketunnistukseen. Ohjainta eri suuntiin liikuttelemalla molemmat asekädet seuraavat perässä, mikä tuntuu tasan yhtä luonnottomalta kuin kuulostaakin. Ampumalinjojen väliin jää tyhjä aukko, koska piiput eivät koskaan tähtää samaan kohtaan. Ellei kohde ole sitten aivan iholla, kuten usein käy. Kuvittele ranteisiisi käsiraudat, joissa on tanko välissä. Ja liikuttele sitten käsiäsi samaan tahtiin. Niinpä.

Se ei pelaa joka pelkää

Rush of Blood on aavistuksen halpa kokemus. Kauhugenressä se ei ole kehu. Pelaajaa säikytellään oikein olan takaa ja viheliäisin keinoin, kunnes siihen alkaa turtua. Virtuaalilaseille änkeävää haamunoitaa ei ole koskaan helppo kohdata, mutta kymmenennen kerran jälkeen siihen osaa jo henkisesti valmistautua. Pelattavaa on tavallaan aika vähän, pelättävää paljon, etenkin jos on säikympää sorttia. Löyhän “tarinatilan” seitsemän kummitustaloa on kahlattu väkisinkin parissa illassa. Sittenkö pitäisi ruveta kaverilistan ennätyksiä rikkomaan? Ei kiitos.

Until Dawn_ Rush of Blood_tuli.jpg

Huh, läheltä piti -tilanne jälleen.

Olen ensimmäisestä Silent Hillistä saakka pitänyt itseäni jonkin sortin kauhupelien ystävänä. Näin yhtä Until Dawn: Rush of Bloodia varttuneempana pelaajana voin taata, että sitä en ole, ainakaan enää. Pelaustyylini on jotain säikyn ja pelkuruuden välimaastosta, kun mielessäni toivon mahdollisimman vähän yllätyksiä ja koko kokemuksen päättymistä – kivasti, kivuttomasti sekä mielellään nopeasti. En siis tiedä mikä päähänpisto sai arvostelemaan Rush of Bloodin. Kauhun tosiystävät voivat lisätä yhden tähden arvosanaan, mutta eipä heillekään paljoa pelattavaa ole tarjolla.