Vaikeuksien kautta voittoon

Miten arvostella kymmenen vuoden kehityslimbossa roikkunut eepos? Siinäpä vasta kysymys. Ennakko-odotukset The Last Guardiania kohtaan ovat vaihdelleet vuosien varrella lapsenomaisesta innostuksesta aina epätoivon kautta skeptiseen odotteluun. Team Icon nimike on ollut työstössä aina vuodesta 2007 asti. Sen piti olla Icon ja The Shadow of the Colossuksen parhaat piirteet yhdistävä mestariteos PlayStation 3:lla – tarina pienestä pojasta ja Trico-nimisestä kissamaisesta otuksesta. Käsikirjoitus on pysynyt samana, mutta tuotantotiimi, teknologia ja jopa konsolialusta ovat vuosien varrella kokeneet muutoksia. Kivikkoinen historia on jättänyt jälkensä Fumito Uedan nimikkeeseen, mutta kuinka pahasti?

Kurkkaus hännän alle

Tekijänsä kädenjälki on selkeästi tunnistettavissa lopputuloksesta. The Last Guardian on kuin onkin yhdistelmä studion aikaisempia pelejä, mutta harmittavasti mestariteokseksi sitä ei voi kutsua. Kokonaisuutta rikkovat useat ongelmat, jotka kumpuavat suoraan pitkästä kehityskaaresta. Puutteistaan huolimatta reilu kymmentuntinen matka voittaa pelaajan huomaamattomasti puolellensa, vaikka seikkailun aikana koetaan syviä kuoppia ja korkeita huippuja – niin kirjaimellisesti kuin pelillisesti. Harvoin yhteen teokseen osuu yhtä paljon onnistumisia sekä selviä virheaskelia lopputuloksen silti jäädessä positiivisen puolelle.

Harvoin yhteen teokseen osuu yhtä paljon onnistumisia sekä selviä virheaskelia lopputuloksen silti jäädessä positiivisen puolelle.

Kertomus alkaa suojaisasta luolasta, jossa pieni, tatuoitu poika herää ilman muistikuvia menneestä. Samassa tilassa on myös kahlittuna loukkaantunut peto. Verisen sulkapeitteen takaa paljastuu myyttinen linnun ja kissan sekoitus – otus jonka tummissa silmissä on loputonta surua. Ruokinnan ja hoivauksen kautta syntyvä luottamus poikii ihmislapsen ja valtavan eläimen välille erottamattoman ystävyyssuhteen. Yhdessä toistensa ominaisuuksia täydentävä parivaljakko aloittaa matkan kohti vapautta läpi ikiaikaisen linnoituksen. Pieni ja ketterä poika mahtuu ahtaisiin luoliin, avaa lukittuja portteja ja suunnistaa, kun taas Trico hyppii vaivattomasti korkeiden esteiden yli ystävä selässään sekä käyttää fyysistä voimaa sitä tarvittaessa. Loppujen lopuksi The Last Guardian on hyvin perinteinen toiminnallinen seikkailupeli, jonka erottaa kilpailijoista upeasti animoitu Trico sekä Uedan kyky loihtia pelattavien hahmojen sekä pelaajan välille vahva tunneside. Näitä hetkiä korostavat taidokkaasti ohjatut välivideot, joihin siirrytään saumattomasti pelitilanteista. The Last Guardianissa ei ole näkyviä lataustaukoja koko kampanjan aikana.

Matalalentoa

Hahmoanimaatio on varsinkin pelin eläinhahmojen kohdalla ällistyttävällä tasolla. Tricon liikkeitä seuratessa voi vain pohtia kuinka paljon aikaa tekijätiimi on käyttänyt olennon luomiseen. Kaikki pienet eleet ja ilmeet ääntelyjä myöten vahvistavat otuksen eläväisyyttä. Muu graafinen ilme ei yllä aivan samaan, vaikka omintakeinen taide- ja hahmosuunnittelu pelastavatkin paljon. Toisaalta maailman arkkitehtuuri ja ympäristöt ovat upeaa katseltavaa sekä tuulessa lepattavat vehreät niityt näyttävät kutsuvilta, mutta samaan aikaan tekstuurit ja pelin resoluutio ovat yhden konsolisukupolven myöhässä. Ikävästi perus-PlayStation 4:llä ruudunpäivitys on lisäksi tasaisen epätasaista läpi koko kampanjan. PlayStation 4 Pro -versio takaa huomattavasti sulavamman kokemuksen, varsinkin jos on valmis luopumaan 4K-tarkkuudesta.

The Last Guardianin maailma on uskottava paikka. Massiiviset pylväät koristavat ja useat kauniit yksityiskohdat vahvistavat immersiota. Entisajan loistosta on vain viitteitä jäljellä rappeutuneen, aution linnoituksen käytävillä ja korkeissa torneissa. Ja korkeita tornejahan riittää. Tasapainotellessa raunioiden välillä kulkevalla sillalla tuntuu, että alla on vain pohjaton kuilu. Harmittavasti kamera – yksi pelin suurimmista ongelmista – rajoittaa uljaista maisemista nauttimista. Kamera on todella lähellä poikaa, jolloin kuvakulma jää ahtaaksi eikä maisemia pääsee ihastelemaan kunnolla. Tekijätiimillä olisi paljon opittavaa Unchartedin ja Tomb Raiderin taidesuunnittelusta ja tavasta, jolla kyseiset pelit käyttävät taustoja yleistunnelman luomisessa.

Feenix-linnun lailla

Pelin sankarin animointi on pääosin onnistunutta, mutta juoksemista ja varsinkin liikkeelle lähtöä vaivaa kulmikkuus. Pojan ohjaaminen vaatii totuttelua, eikä kontrollien epätarkkuus helpota asiaa. Alkupuolella vahinkokuolemat tulevat tutuksi. Samaan lopputulokseen johtavat lisäksi vanhahtavat näppäinvalinnat: poika hyppää kolmiosta ja pudottautuu X-napista. Toisaalta tekijät ovat tunnistaneet ongelmat ja tasapainottaneet tilannetta sillä, ettei kymmenenkään metrin pudotus kovalle kivilattialle tapa. Näppäinkomentoja ei voi muuttaa asetuksista, vaan kontrollit on opittava kantapään kautta. Tämän lisäksi liikevalikoimassa on muun muassa kuperkeikka ja Tricoa rauhoittava sympaattinen paijausnappi. Osan aikaa poika kantaa mukanaan myös kilpimäistä peiliä, jonka osoittamaan paikkaan Trico ampuu hännästään tuhoisan salaman. Tätä ominaisuutta ei tosin käytetä kovin paljoa tarinan aikana.

Outoa kyllä kiikkerät kontrollit ja kehnon kameran antaa anteeksi muun toteutuksen ollessa kohdillaan.

Outoa kyllä kiikkerät kontrollit ja kehnon kameran antaa anteeksi muun toteutuksen ansiosta. Vaikka The Last Guardian on pääasiassa vain etenemistä yksi pulmahuone kerrallaan, ovat puzzlet yksinkertaisuudestaan huolimatta mielekkäitä. Pojan kiipeillessä pitkin Tricon sulkapeitettä tai roikkuessa otuksen karvaisesta hännästä nousee pintaan nostalgiset The Shadow of the Colossus -tunnelmat. Suuri mutta herkkä eläin toimii niin apurina kuin ratkaisuelementtinä erinäisissä pulmissa. Loppua kohden kissamaisen itsepäistä Tricoa pääsee komentamaan muutamien eri toimintojen kautta. Aina eläinystävä ei tosin tottele ensimmäisellä kerralla.

Aution rauniolinnakkeen ainoat asukkaat ovat eräänlaisia henkisotilaita. Soturit yrittävät kaapata pojan ja kantaa hänet icomaisesti synkkyyteen. Otteesta voi rimpuilla pois tai vaihtoehtoisesti Trico pistää vihollisia pakettiin valtavilla tassuillaan. Matkan varrella nähdään useita läheltä piti -tilanteita, kun massiiviset rakennelmat sortuvat karkulaisten alta ja henkensä uhalla Trico loikkii kivilohkareelta toiselle. Huippuhetkiä tukee mahtipontinen orkesterimusiikki.

Viimeinen tuomio

Palataan alkukappaleen kysymykseen: Kuinka arvostella peli, jota on odottanut vuosia? Peli, jonka käynnistäminen on jo tunteellinen hetki. Kieltämättä The Last Guardian on ongelmallinen tapaus lähtökohtiensa takia, ja vaikka arvosanaa antaessa yrittääkin pysyä objektiivisena, on arvio loppujen lopuksi hyvin henkilökohtainen näkemys asioista. Teoksen pelilliset ongelmat on helppo todeta ja listata, mutta samalla on hyvä muistaa, ettei kymmenessä vuodessa ole julkaistu samanlaista ihmisen ja eläimen yhteistyöhön nojaavaa seikkailua. Uedan panos genreen on omaperäinen, taitavasti rakennettu matka, jonka keskiössä on pyyteetön ystävyys ja luottamus. Koskettava tarina, uniikki yleisilme ja upeasti animoitu Trico melankolisine silmineen on kokonaisuus, joka eroaa perinteisestä länsimaisesta tarjonnasta. Lopputekstien pyöriessä olo on kaihoisa mutta onnellinen. The Last Guardian on täällä.

Galleria: 

Kommentit

Minä veikkaan että rakastun tähän ku hullu puuroon kaikista pelimekaanisista outouksista huolimatta. Tuo kissaotus vei syämeni jo ekassa trailerissa.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi