Tarina viruksen muuntamasta Alex Merceristä ja hänen ponnisteluistaan selvittäessä menneisyyttään jää nopeasti taka-alalle, kun ruutu alkaa täyttyä vihollisista, räjähdyksistä ja verestä. Tavoitteena on piestä kaikki liikkuva hengiltä, eikä siinä mättäessä niin huomaa sen kummemmin mätkiikö tavissolttuja vaiko mutanttimiehiä. Välillä painitaan sitten pomovastustajien kanssa, jolloin taistelu siirtyy Mercer vs 1000 miestä -skaalasta Mercer vs. 1000:n miehen kokoinen ötiäinen -kamppailuihin. Avoimen maailman peleissä tällainen megaluokan toiminta syö usein resursseja graafiselta puolelta, ja se seikka näkyy ikävän selkeästi.
Prototypen ehdottomasti paras osa-alue on liikkuminen. Alex osaa loikkia viisikymmenmetrisiä pomppuja, juosta taukoamatta kuin Usain Bolt satasella, puhumattakaan seinillä kiipeilemisestä (tai oikeammin pinkomisesta) ja ilmojen halki liitämisestä. Pelialue on melkomoisen iso ja välillä tehtävät vaativat ravaamista päästä päähän, mutta siinä missä useimmiten tällainen matkustuspakko maistuu puulta, Mercerin kyydissä on kiva paahtaa. Pomppimisessa, liitämisessä ja pinkomisessa on sama hyvä tuntuma kuin Altairin liikkeissä. En muista milloin sinne tänne säntäily olisi viimeksi ollut näin hauskaa. Crackdown tosin liippaa aika läheltä.
Taistelusysteemi edustaa hack n' slash -genreä supervoimilla ja aseilla maustettuna. Perinteisen mätön lisäksi Alexilla on todella mittava joukko erikoisiskuja, joita yhdessä miehen muiden erikoiskykyjen (ed.main. liitäminen, ruumiillasurffaus jne.) tavoin ostetaan käyttöön kokemuspisteillä. Aseet ovat melkoisen tylsiä kapistuksia, mutta raketinheitin toimii alkuvaiheessa hyvänä PST-aseena, kun pelaaja on vielä vajaavoimainen. Kohteenlukitus auttaa avainhenkilöiden poimimista joukosta, ja se tuleekin tarpeeseen ottaen huomioon Merceriä vastaan asettuvat väkimäärät.
Graafinen puoli on parhaimmillaan komeissa välinäytöissä, jotka kuljettavat samalla juonta eteenpäin. Eritoten alkunäyttö tyylikkäine leikkauksineen sai fiiliksen kattoon. Sieltä katosta kutienkin pudottiin liiankin nopeaan, kun Nykin peliympäristö avautui eteeni. Matala piirtoetäisyys, suttuiset tekstuurit kertovat polygonien säästelystä. Toiminnan ollessa kuumimmillaan tämä kauneusvirhe kuitenkin unohtuu nopeasti.
Vertaus Prototypen ja Assassin's Creedin välillä ei ole mikään tuulesta temmattu juttu, nimittäin molemmat pelit loistavat liikkumisen vapaudella; pelaaja voi kiipeillä pitkin seiniä ja juoksennella katoilla. Jokainen paikka on ulottuvillasi, kunhan vain keksii reitin. Harmittavasti vertaus toteutuu myös heikon puolen kohdalla, sillä AC tunnetusti kompastui uskomattoman puuduttavaan tehtävärakenteeseen. Näin käy osittain Prototypen kohdalla, sillä alusta loppuun asti peli on samaa hurmeista mättämistä. Satunnaiset hiippailuosuudet eivät muuta sitä tosiasiaa. Toki voidaan sanoa, että olihan GTA:kin pelkkää autoilua ja räimettä, mutta tehtävien mielenkiinto perustui vahvasti mukaansatempaavaan tarinaan ja henkilöhahmoihin. Mercer ja teoria genetiikasta, pirullisista korporaatioista ja militäärihömpästä ei iske.
Muutamasta moitteesta huolimatta Prototype tarjoaa rutkasti pelattavaa, tutkittavaa ja keräiltävää niille, jotka haluavat tyydyttää tuhoamisen tarpeensa. Uudelleenpeluuarvoa tai nettipeliriehaa on turha odottaa, mutta taistelu ja liikkuminen on toteutettu laadukkaasti.
