Pahiksen pelaaminen videopeleissä on ollut kiinnostava ja varteenotettava vaihtoehto aina siitä lähtien kun huomattiin, että Mario voi hypätä veljensä Luigin päälle Super Mario Bros. 3 pelissä. Hitaasti mutta varmasti näitä häivähdyksiä moraalisesti arvelluttavista päätöksistä on alkanut hiipiä peleihin, vaihtelevalla menestyksellä tosin. Yleinen ajatus pahasta tuppaa aina menemään 50-luvun mustavalkopahisten tyyliseksi viiksien pyörittelyksi ja hohottamiseksi, samalla kun vie karkkia sokeiden orpojen suista. Jos joku harhaoppinen välttämättä tahtoo pelata hyviksellä, tämä voi huomata hukkuvansa väen ylitsevuotavaan rakkauteen ja koko universumin säteilevän hänen päälleen hoosiannaa laulaen. Eikä missään näy välimaastoa. Ei edes Infamousissa.

Se joka väittää, että pelit ovat monipuolistuneet ja parantuneet sukupolvi sukupolvelta voisi samantien tutkituttaa silmänsä. Vaikka graafisesti elämmekin aikamoista kulta-aikaa, ollaan varsinaisissa pelimekaniikoissa aikalailla samalla lähtöviivalla kuin eräs kaksiulotteinen vihreä sammakko. Infamous, joka on kieltämättä komea peli, on räikeä todiste nykyisten pelinkehittäjien mielikuvituskettomuudesta ja kaavoihin kangistuneisuudesta.

Cole on pyörälähetti, joka sattuu keskellä koko kaupungin tuhoavaa räjähdystä ja sen seurauksesta palkitaan/kirotaan supervoimilla. Sähköä hyväksikäyttävä sankarikandidaatti saa eteensä valinnan olla hyvä, tai paha - Infamous. Hyviksellä voi ampua sinisiä parantavia säteitä, jotka voisivat yhtä hyvin sisältää perhosia ja sateenkaaria. Pahiksella saa käyttöönsä punaisen myrskyn, joka kärventää kaiken kissanpentuja myöten laajalta säteeltä.

Kaksi arvausta kumman valtaosa pelaajista valitsee?

Itse pelaaminen on valtaosin hauskaa. Kaupunki on suhteellisen laaja, vaikkakin toistaa itseään turhan usein, ja parkouraaminen sähkövoimien avulla on hulppeaa. Kun vihdoin ja viimein saa mahdollisuuden singota itsensä ukkosen voimalla ohikiitävän junan katolle, vain loikatakseen pari korttelia myöhemmin pois läheiseen sähkötolppaan voi tunnelmaa etsiä katonrajasta.

Tai voisi, ellei siinä matkalla noiden etappien välissä siintäisi tuhatpäinen armeija nimettömiä, kasvottomia ja persoonattomia pahiksia, joiden tähtääminen on tarkempaa kuin dopingilla varustetun Robin Hoodin. Jostain syystä tämä tarkkuus on varattu vain Colen kohdalle, muita kohteita ampuessaan porukan taidot tippuvat jonnekin stormtroopereiden tasolle.

Sitten ovat ne tehtävät, kaikki ne kolme. Joita sitten toistetaan uudestaan ja uudestaan aina maailman tappiin saakka. Perinteiset seuraa ja varjosta, piekse kaikki, seuraa ja piekse kaikki, piekse kaikki ja seuraa selviytyjiä piestäksesi heidätkin, jokainen tehtävä on tylsä variaatio vanhasta ja tutusta kaavasta, joka kävi vanhaksi jo ennen kuin +16 ikärajan saavuttaneet olivat syntyneet.

Koska taistelukin koostuu vain tylsästä näppäinten hakkaamisesta, eivätkä edes pelin voimat loppujen lopuksi eroa toisistaan muuta kuin kipinöiden määrällä, jää pelin toiminnasta käteen iso kaha plääh:iä.

Eikä valtaosa tästä edes ole Sucker Punchin tai Infamousin vika. Syypää ovat te, pelaajat. Te, jotka vuodesta toiseen kinuatte täsmälleen samaa varmaa ja turvallista muutoksetonta mättöä, joiden mielestä uusi ja erilainen on tylsää tai liian vaativaa. Te, joiden takia Ico ja Shadow of Colossus jäivät marginaalisiksi menestyksiksi. Joiden takia Oblivion ja Halo menestyvät.

Eikä edes tarvitse mainita Infamousin kammottavan huonoa tarinaa, joka muistuttaa tuhansien apinoiden hakkaamaa sekasotkua sekoitettuna annokseen teini-ikäisten sarjisfanien märkää unta. Tai Batmanista ja Spider-Manista kopioituja kohtauksia. Tai typerää lopetusta. Tai kaaoottisen huonoa kameraa.

Tai edes sitä, että pelin jaksaa juuri ja juuri pelata kokonaan läpi kerran. Pahiksena. Jolloin kokee, että noin kahdeksan tuntia on liian vähän 70e maksavasta pelistä jonka olisi voinut nähdä katsomalla minkä tahansa nykyisistä sarjisleffoista, mutta ilman niitä typeriä sivujuonia.