Alan Wake

Alan Wake

Kun puhutaan Remedyn tuoreimmasta julkaisusta, Alan Wakesta, ei voida välttyä puhumasta odotuksesta. Alan Wakea odotettiin niin kauan, että sitä ehdittiin irvileukojen toimesta verrata jopa Duke Nukem Foreveriin, 3D Realmsin ikuisuusprojektiin. Ja kuten konsolimaailmassa on tapana, pitkään hypemyllyssä pyörivälle pelille syntyy järjettömyyksiin yltyvät odotukset, joihin vastaaminen on usein käytännössä mahdotonta. Harva asia kun on täydellistä, ainakaan hypen ulkopuolella. Onneksi allekirjoittanut pysyi pois pahimmasta huhuilusta ja lähti kokemaan suomalaisen osaamisen uutuustuotetta ensihälyn hiljennettyä, ilman odotuksia ja puhtaalta pöydältä.

Pelissä ohjastetaan Alan Wakea, menestyskirjailijaa, joka kärsii tyhjän sivun syndroomasta. Vaimonsa kanssa syrjäiseen Bright Fallsin lomakylään uutta kipinää etsimään karkaava new yorkilainen sekaantuu kylillä tapahtuviin yliluonnollisiin tapahtumiin ja jo varhain tehdään pelaajalle selväksi mistä Remedyn käsikirjoittajat ovat inspiraationsa hakeneet. Kerronnassa kumarretaan niin David Lynchin, Salaisten Kansioiden kuin vaikkapa Stephen Kinginkin suuntaan. Popkulttuurin viittauksia vilisevä teos ei kuitenkaan jää esikuviensa peiliksi, vaan Alan Wakesta muodostuu vahvasti omaleimaisensa kokemus. Tarina on monikerroksinen ja sisältää tarpeeksi koukkuja pitääkseen pelaajan otteessaan. Episodimainen kerronta korostaa elokuvamaisuutta ja antaa pelaajalle mahdollisuuden nauttia pelin mukavissa muutaman tunnin paloissa, jakso jaksolta. Waken monologina kuultava taustoitus toimii ja menneisyydessä pyrähtävät pätkät sekä ympäri pelimaailmaa löytyvät kirjansivut tarkentavat päähahmon luonnetta ja syventävät juonta. Päähahmon lisäksi muut hahmot jäävät melko etäisiksi, mikä lienee ollut tarkoituskin. Mukana on muutamia sivuhahmoja, kuten huumoria peliin tuova Barry Wheeler, mutta kerronta perustuu vahvasti Alan Waken kokemukseen ympäröivästä maailmasta, eikä tilaa muille hahmoille liiemmin löydy.

Kauhua ja jännitystä pelissä luodaan perinteisesti refleksipelottelulla, mutta myös varsinkin erinomaisen äänimaailman avulla. Narisevat lankut, tuulen humina, radion sirinä pimeydessä ja muut epäilyttävät äänet luovat yhdessä synkän kuvituksen kanssa toimivan pohjan tarinankerronnalle. Pimeydessä ympäristön painostavuutta lisätään sumulla ja toimivalla blur-efektillä. Oman lisänsä pakokauhun luomisessa tuovat hitaasti latautuvat aseet ja nopeasti pattereita syövä taskulamppu. Takeneita ja poltergeisteja, pelin paholaisia, ympäröivä pimeys suojaa näitä ja ainoastaan valon avulla saa tämän suojakentän murrettua.

Pelissä on muutamia erilaisia aseita ja aina yhtä hyödyllinen taskulamppu, jonka lisäksi nokkela pelaaja saa yhdisteltyä ympäristöä hyväksikäyttäen eri elementtejä toisiinsa. Esimerkiksi ampumalla kaasutankkeja voi pelata itselleen lisäaikaa ladata asetta tai tehdä hajurakoa liian isoksi käyvään vihollisjoukkioon. Valo on pahinta myrkkyä varsinkin poltergeisteille ja sitä tarjoillaankin pimeyden asukeille monessa muodossa, aina soihduista valokranaatteihin asti. Remedy on onnistunut hyvin valon ja pimeyden vastakkainasettelussa, valoa oppii arvostamaan ja pimeys tuntuu pelaajastakin painostavalta. Hyvänä esimerkkinä toimikoon pelin safe heavenit, eli katulamput ja muut vastaavat valaistut alueet, joissa energia täyttyy nopeasti ja joihin pimeys ei pääse luikertelemaan, ellet sitten viimeisillä voimillasi ole juuri pääsemässä jo kauan horisontissa loistaneeseen safe heaveniin, kirveiden lennellessä vain hieman pääsi ohi, vain huomataksesi katulampun päättävän sopimuksensa juuri ennen saapumistasi.

Rytmitys pelissä toimii, vaikka pääosin pelissä kuljetaankin pimeillä metsäpoluilla kohti kaukaisuudessa siintäviä kohteita. Perustoimintaa rytmitetään muuan muassa isommilla vihollisilla, kevyehköillä puzzleilla, vierailuilla kaupungilla valoisaan aikaan, välivideoilla sekä ajoittaisilla ajelukohtauksilla, eikä koskaan ole sitä täysin samaa puuroa tarjolla pitkiä pätkiä samaan putkeen, joten soppa pysyy maukkaana alusta loppuun saakka.

Alan Wake ei ole kuitenkaan täysin ongelmaton tuotos. Erilaisia vihollistyyppejä ei ole kuin muutamia, joten pimeydestä lähituntumaan pyrkivän paholaisen mallia ei ole vaikea arvuutella, vaikka näkökontaktia ei olisikaan. Ja vaikka suurissa joukoissa päälle pyrkivät takenit ja poltergeistit pystyvät tarjoamaan ihan mukavasti vastusta, niin tarjolla on vain niukasti vaihtelua taistelumekaniikkaan, jolloin pidemmissä putkissa tapahtuva perustaistelu alkaa maistumaan vähän turhalta toistolta. Onneksi valoa ja lyijyä yhdistelevä taistelumekaniikka toimii teknisesti mallikkaasti, Alan pysyy pelaajan ohjastuksessa mallikelpoisesti, eikä kamera aiheuta avoimessa ympäristöissä ongelmia, joten reilu kymmentuntinen jännitystoimintaa menee kuitenkin myös toiminnan osalta viihdyttävissä tunnelmissa.

Remedyn uutuus on osoitus siitä, ettei Max Paynen videopelisarjaksi luonut studio ole yhden sarjan ihme ja pystyy käsikirjoittamaan mielenkiintoista tarinaa ilman ulkopuolisia lisenssejä. Alan Wake on vahvaan päähahmoon perustuva juonivetoinen jännitystoimintaseikkailu, jonka parhaat puolet löytyvät tunnelmasta ja monipuolisesta tarinankerronnasta. Puzzleihin toivoisi ehkä suurempaa vaikeusastetta ja monipuolisempi viholliskatras ei olisi yhtään huonompi lisäys, mutta eniten pelin jälkeen jää kaipaamaan lisää. Alan Wake on erinomainen kokonaisuus genren ystäville jo nyt, tyylilajinsa kärkinimi ja jos mahdollinen jatko-osa hio vielä muutamat säröt pois, niin lopputulos voi hyvinkin olla yksi koko sukupolven merkkipaaluista. Sitä odotellessa pelaillaan The Signal -lisäosa ja odotellaan tulevaa The Writeria. Sekä tietenkin Microsoftilta vihreätä valoa jatko-osalle.

Kirjaudu kommentoidaksesi