L.A. Noire

L.A. Noire

Rockstarin kultakimpale, L.A. Noire, on kahdenkymmenen tunnin jälkeen koluttu läpi ja nämä kaksikymmentä tuntia säväyttivät niin kovaa, että vielä lopputekstien jälkeen tuli vellottua 40-luvun ihanassa tunnelmassa. Rikosten selvittely etsivän saappaissa on huumaavaa ja meno onkin välillä kuin Nicholsonin erinomaisessa Chinatown -leffassa tai, kiitos episodien, parahimmasta poliisi-sarjasta.

L.A. Noiren episodimainen rakenne ja jako viiteen ”kansioon” toimii erinomaisesti. Yhdistettynä ekstentiiviseen välivideoiden käyttöön, homma on kuin tv-sarjasta. Tämä tietysti aiheuttaa sen, että näitä välivideoita tulee tuijotettua lähemmäs puolet peliajasta. Osaa pelaajista tämä saattaisi häiritä, mutta minua ei. Välivideoiden suuri määrä on itseasiassa välttämätöntä tämäntyyppiselle pelille immersion ylläpitämiseksi.

Immersiokerrointa nostaa vielä huomattavasti kerrassaan taidokkaasti mallinnettu Los Angeles, joka toden teolla saa aikaan tunteen [i]siellä olemisesta/i]. Tunnelma pelissä on muutenkin mitä mainiointa. 40-luvun musiikki on omiaan nostattamaan fiiliksiä. Vasten kasvoja musiikin siivittämä tunnelma iski, kun ensimmäistä kertaa kohtasin enkelten kaupungin sateen vihmoman tuulilasin läpi. Taustalla Armstrong laulaa tutulla viskinkarhealla äänellään, sade piiskaa L.A:n armottomia katuja ja autojen hämyiset punaiset jarruvalot loistavat kaukaisuudessa: siinä on tunnelma kohdillaan! Ahdistavampaa vastapainoa tunnelmaan saa rikospaikoista. Kieltämättä verisen ruumiin ympärillä johtolankojen etsiminen ei ole mieluisinta puuhaa ja välillä tuntuu oikeasti pahalta.

Rikospaikkojen tutkiminen on ahdistavuudestaan huolimatta varsin maukasta ja palkitsevaa. Johtolankojen penkominen ja lähempi tarkastelu ja pyörittely tateilla saa tuntemaan itsensä ihka oikeaksi etsiväksi. Tapauksen tutkiminen vaatiikin todella keskittymistä ja väitän, että L.A. Noire vaatii myös pelaajalta päättelyä; tai ainakin se saa pelaajan tuntemaan niin, mikä jo riittääkin. Erityisesti kuulustelu on mielenkiintoista, sillä kuulusteltavan kasvonilmeitä joutuu todella tulkitsemaan ja kuulustelun onnistuminen tuottaakin poikkeuksetta hyvän mielen. Epäonnistuessaan puolestaan hermoja riipivän tuskan. Eritoten haastavia kuulusteluista tekee pirullisen taitavat valehtelijat, joita eteen välillä sattuu. Peli ei kuitenkaan varsinaisesti rankaise pelaajaa kovinkaan pahasti pieleen menneistä kuulusteluista tai muista virheistä. Pikemminkin peli saa pelaajan rankaisemaan itse itseään, mikään ei ole pahempaa pelaajan henkiselle hyvinvoinnille, kuin pieleen mennyt kuulustelu tai tapaus. Kuulusteluissa väärin menneestä veikkauksesta aiheutuvaa pianon pimputusta oppii todella vihaamaan. Mikä ikävintä, kuulustelun mennessä pieleen, kuulusteltava heittää usein harvinaisen v-mäisen kommentin, ja jos ei koskaan niin silloin harmittaa vietävästi, ettei asetta voi milloin tahansa vetää kotelostaan. Eivätkä fotorealistiset kasvoanimaatiot helpota tunnetta lainkaan.

Ehkä osin juuri revolutionaaristen kasvoanimaatioiden takiakin Noiren henkilöhahmot ovat mieleenpainuvia, niin hyvässä kuin pahassa. Osa hahmokatraasta saa aikaan puhdasta raivoa, osa ihastusta ja osa kylmiä väreitä. Tästä saa myös kiittää ääninäyttelyä josta on ehdottomasti annettava kiitosta. Ylennysten tullessa myös partnerit vaihtuvat ja eteen tulee milloin minkäkinlaista taapertajaa. Unohtamatta tietysti hämyisiä silminnäkijöitä ja epäiltyjä, joiden nenää tekee useammin kuin kerran mieli niistää. Valitettavasti itse Cole Phelps, jota pelaaja ohjastaa, jää melko pinnalliseksi hahmoksi. Phelps saa vaivoin tuntemaan hyvältä päähenkilöltä vaadittua empatiaa.

L.A. Noire säilytti omissa kirjoissani hyvän intensiteetin murharyhmän viimeiseen tehtävään asti. Sitten homma lässähti, sillä murharyhmän loppuun on ladattu niin kova jännite, ettei huumeryhmän kikkailu tunnu enää juuri miltään, vaikka huumeryhmän tehtävistä nautinkin. Peli olisi oikeastaan voinut loppua murharyhmään ja olisin ollut täysin tyytyväinen. Viimeinen kansio onneksi lähti viemään hommaa toista kliimaksia kohti, kun tarinan sirpaleet alkoivat vihdoin muodostaa loogisen kokonaisuuden ja homma kävi mielenkiintoiseksi. Tämä johti siihen, että allekirjoittanut joutuikin pelaamaan viimeisen kansion lähes putkeen läpi. Toinen asia joka aiheutti marssiväsymystä oli tapausten paikoittainen samankaltaisuus: osa tehtävistä muistutti päälinjoiltaan toisiaan, saaden aikaan tunteen, että tehtävä oli jo aiemmin selvittänyt. Muutaman tapauksen tiputtaminen käsikirjoituksesta ei olisi varmasti tehnyt huonoa.

Pienistä säröistä huolimatta L.A. Noire on kaikinpuolin loistava peli, jonka lumo lepää erityisesti tunnelmassa ja tarinassa. Itselle, kuten varmasti monelle muullekin, tuli mieleen laittaa yksityisetsivän toimisto pystyyn. Tosin, kuten Noire todisti, en tulisi luultavasti löytämään ainuttakaan johtolankaa rikospaikalta, mikäli taskussa ei olisi ohjain värähtämässä, kun sellaisen vierestä kävelen.

Kirjaudu kommentoidaksesi