Max Payne 2: The Fall of Max Payne

Kotimainen Remedy Entertainment osui niinsanotusti napakymppiin 2000-luvun alun toimintapelillään, joka kulkee nimellä Max Payne. Pitkä odotus palkittiin ja PC-pelien kirjo sai joukkoonsa yhden klassikon lisää. Pelin menestys poiki niin tekijöille kuin julkaisijoillekin taskun täydeltä kahisevaa, joten luonnollinen askel eteenpäin oli lähteä työstämään jatko-osaa. Vuonna 2003 julkaistiinkin Max Payne 2: The Fall of Max Payne, eikä sarjan toisenkaan osan kohdalla ammuttu huti vaan pikemminkin päinvastoin.

Max Payne 2: The Fall of Max Payne on uskollinen alkuperäiselle tyylillensä ja ensimmäistä osaa pelanneet ovatkin heti kuin kotonaan. Pelin alussa Max herää sairaalasta muutama luodinreikä kropassaan. Lääkepöllyssä ja haavoittuneena Max lähtee suunnistamaan kohti vääjäämätöntä. Kohta siirrytään ajassa muutamia tunteja taaksepäin selvittämään, miten tällaiseen tilanteeseen on (taas kerran) päädytty. Pelisarjan tavaramerkki on ääninäytellyt sarjakuvaruudut, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Alussa sarjakuvissa ollaan nykyhetkessä, vielä muutamia tunteja sairaalaheräämisestä eteenpäin. Jos pelaaja ei ole tarkkana, on hyvinkin mahdollista mennä sekaisin, milloin ollaan missäkin, sillä ajassa ja paikassa pompitaan edestakaisin. Juonenkuljetus on huomattavasti sekaisempaa entä ykkösosassa. Myös sarjakuvaruudut ovat vaihtaneet tyyliä ainakin värimaailmaltaan, sillä nyt sininen tuntuu olevan vahvimmilla.

Tarina ei ole tällä kertaa mikä tahansa tarina, vaan itse asiassa rakkaustarina! Ensimmäisessä pelissä ensikertaa tavattu palkkatappaja Mona Sax sotkeutuu senaattori Gatesin murhaan. Max tutkii tapausta ja saa lopulta peräänsä siivoojiksi naamioituneen rikollispoppoon. Juonikuviot aukenevat yksi solmu kerrallaan, kunnes enää hirttosolmu on jäljellä ja naru on kiristetty Maxin kaulalle. Nykyisin taas NYPD:ssä työskentelevä perheensä menettänyt poliisi ahdistetaan nurkkaan niin mafian kuin uuden kyttäparinsakin toimesta. Mona taas tuo oman mausteensa soppaan Maxin uutena lemmittynä. Välillä pelissä päästäänkin pelaamaan jopa tällä itse femme fatalella, mutta varsinkin eräälle rakennustyömaalle sijoittuva kohtaus, jossa Monalla pelatessa annetaan taustatulitukea kiikarikiväärillä, tuntuu vain pelin häpeilemättömältä pitkittämiseltä.

Pelimekaniikka on pysynyt pitkälti samana. Max juoksee, hyppii ja ampuu hidastettuna, ja sehän on aina yhtä siistiä. Bullet Time -hidastuskykyä on kakkososaan uudistettu sen verran, että nyt hidastuksen voi käynnistää paljon helpommin tekemättä samalla Shootdodge -loikkaa. Ensimmäisessä pelissähän pelihahmoa ei saanut liikuttaa hidastuksen käynnistyessä ollenkaan tai tämä teki automaattisesti sen kyseisen syöksyhypyn. Uudistus on pieni, mutta tervetullut. Maxin liikekatras on saanut myös yhden uuden tulokkaan tyylikkäällä pyörähdysmanööverillä, joka käynnistyy aina ladatessa aseen hidastuksen aikana. Tämä nopeuttaa lippaiden vaihtoa huomattavasti, jos vertaa saman tekemistä Bullet Timen ulkopuolella. Jo ensimmäisestä osasta tutut sivuttaissyöksyliikkeet ovat edelleen yhtä tyylikkäitä, mutta pieniä viilauksia on tehty sinne tänne. Ainoa valituksen aihe on puute säädellä liikkumisnopeutta, sillä nyt Max on koko ajan juoksemassa jopa sisätiloissa. Tämä tulee ärsyttävästi esille esimerkiksi seuratessa joitakin käveleviä hahmoja.

Ampuminen oli munakasta jo ykkös-Paynessa, mutta jatko-osassa homma vedetään moninverroin paremmaksi. Suurin kiitos tulee lausua Havok-fysiikkamoottorille, joka onkin varmasti Max Payne 2:n suurin - tai ainakin näkyvin - uudistus. Fysiikanmallinnus tuo tapahtumapaikoille realistisesti lenteleviä esineitä ja huonekaluja, mutta ennen kaikkea hahmot kuolevat todella tyylikkäästi räsynukkefysiikoin. Tämä yhdistettynä sarjalle ominaisiin kuolinnäytöksiin - aijai. Asearsenaali on periaatteessa sama kuin ykkösosassa, mutta muutama uusi käden jatkekin löytyy. Aseiden äänet ovat erittäin miehekkäät ja ampuminen tuntuu hyvältä. Tekoälykin tuntuu parantuneen ainakin osittain, mikä tukee tulitaisteluiden viihdyttävyyttä.

Ensimmäisestä Max Paynestä tutut kipulääkkeet toimivat taas kerran energian palauttamistarkoituksessa. Pilleripurkkeja jaellaan avokätisemmin entä ennen, ja peli tuntuu muutenkin helpommalta kuin sarjan aiempi osa. Haastetta riittää kuitenkin juuri sopivasti normaalilla vaikeustasolla pelatessa. Pelin läpäistyä aukeaa astetta haastavammat vaikeustasot sekä vanha tuttu New York Minute -pelimuoto. Kaikista vaikeimmalla tasolla pelin läpi mentäessä saa nähdä jopa vaihtoehtoisen lopun tarinalle. Pelkän yksinpelin sisältävä film noir -rakkaustarina kestää yhden synkän yön verran eli pelaajan kellossa ehkä noin seitsemän tunnin ajan.

Max Payne 2: The Fall of Max Payne on kelpo jatkumoa sarjalle ja - lyhyestä virsi kaunis - todella hyvä kolmannen persoonan kuvakulman toimintaräiskintäpeli, jonka juoni ei ole mittakaavassa ihan ykkösosan tasolla, mutta menettelee kuitenkin. Juonenkuljetus on hieman sekavampaa kuin aiemmin, mutta sarjakuvatyyliset välinäytösruudut pelastavat paljon ja pitävät pelaajan kärryillä tapahtumista. Muutamia toivottuja uudistuksia on tapahtunut, joista suurin on varmasti uudet fysiikan lait. Max Payne 2 on edelleen synkkä ja todellakin neo-noir -tyylinen, kuten sen edeltäjänsä, mutta tapahtumapaikat eivät ole enää aivan niin samanlaisia ja yhtä masentavia. Pelaamista piristävät mustan huumorin lisäksi ajoittaiset kohtaamiset tavallisten kansalaisten kanssa sekä muutamat tasohyppelykohtaukset paloportaissa. Pelin rytmitys on sopivaa sekavien unien ja tiukan toiminnan välillä. Sarjan faneille peli on ehdoton hankinta, mutta myös uusille tulokkaille Max Paynen seikkailujen toista osaa voi suositella.

Arvostelu perustuu PC-versioon, mutta oletan Xbox-version olevan lähes identtinen ohjaustapaa ja huonompaa teknistä puolta lukuunottamatta.

Kirjaudu kommentoidaksesi