Max Payne 2: The Fall of Max Payne

A Film Noir Love Story

Kotimainen Max Payne oli yksi vuoden 2001 parhaimmista peleistä pelityypissään.
Ikuisuusprojektiksi venynyt kolmannen persoonan toimintapeli saatiin lopulta
valmiiksi ja pelaajat pääsivät osaksi synkkää Film
Noir -henkistä tarinaa, jota sävyttivät hidastustehosteilla tyylittelevä
toiminta sekä upea grafiikka. Pelin menestys oli huippuluokkaa ja se oli
vahva osoitus kotimaisen pelituotannon tasokkuudesta. Niinpä ei ole yllättävää,
että Remedy ei jäänyt lepäämään laakereilleen,
vaan jatko-osan kehitys alkoi piakkoin ensimmäisen Maxin julkaisun jälkeen.

Max Payne 2: The Fall of Max Payne on idealtaan uskollinen edeltäjälleen,
ja ykkösen pelanneet ovat kuin kotonaan jatko-osan parissa. Tällä
kertaa kaikki on vain isompaa, tyylikkäämpää, kiihkeämpää
ja hienostuneempaa. Max Payne 2:ssa itse Max on selvästi vanhempi. Mies
on palannut NYPD:n leipiin ja sotkeutuu sitä kautta uudelleen alamaailman
helvettiin. Pelissä esiintyy uusien tulokkaiden ohella ykkösestä
tuttuja hahmoja ja alueita, jotka punoutuvat yhteen erittäin mielenkiintoiseksi
ja vaiherikkaaksi tarinaksi. Ykkös-Maxin pelaaminen ei ole välttämätöntä
juonen sisäistämiseksi, mutta hyötyä siitä ehdottomasti
on. Jatko-osaan on saatu hieman romantiikkaakin, kun Maxin maailma järkyttää
lavalle astuva murhasta syytetty kohtalokas nainen, Mona Sax, jonka Max luuli
kuolleen.

Välivideoiden ohella Max Payne 2:n dramaattista tarinaa kerrotaan hienosti
toteutetuilla sarjakuvamaisilla kuvatauluilla, joita säestää
sopiva äänimaailma. Juoni on jälleen kerran rakennettu taidolla
takautuvasti, eli tapahtumat ovat pääosin mennyttä aikaa, joita
Max yrittää palauttaa mieleensä. Monan mukaantulo on tarjonnut
Remedylle mahdollisuuden käyttää myös toista pelattavaa
hahmoa, ja siinä on onnistuttu hyvin. Sen sijaan, että Monalla pelattavat
osiot olisivat vain pelin venyttämiseksi kehitettyä pakkopullaa, ne
täydentävät mukavasti Maxin vinkkelistä pelattuja osioita.
Mukana on myös pari Maxin unta, joissa pääsee seikkailemaan.
Toisin kuin ykkösessä, unet eivät ole ärsyttäviä,
vaan itseasiassa varsin mielenkiintoisia, ja ne paljastavat Maxin syviä
tuntemuksia ja pelkoja tehden hahmosta erittäin inhimillisen tuntuisen.
Yksi pelin vetovoimaisuuden salaisuuksista onkin uskottava hahmokaarti, johon
on helppo samaistua.

Käännöksen kaksiteräinen miekka

Max Payne 2 on PC:llä kerrassaan upea peli, jos konehuoneessa hyrrää
uusinta teknologiaa. Xbox-versio ei luonnollisesti yllä tälle tasolle,
mutta käännös on silti ihan hyvin onnistunut ja tarjoaa varmasti
nautittavampaa pelattavaa kuin PC-versio, jota pelataan vain juuri ja juuri
minimivaatimukset ylittävällä PC:llä. Yleisilmeeltään
peli on kaunista katseltavaa realististen tekstuuriensa sekä luonnollisen
valaistuksensa ansiosta, eikä edes sahalaitaisuus pistä silmään.
PS2-versiota kiusaavat järkyttävät latausajatkin loistavat poissaoloaan.
Toisaalta muutamissa paikoissa on menty sieltä missä aita on matalin.
Esimerkiksi autot ovat karsean näköisiä läpinäkymättömine
ikkunoineen, Maxin takki on oudon jäykkä ja PC-versioon nähden
partikkeliefektejä on selvästi karsittu. Myös peilit puuttuvat,
vaikka niitä on näkynyt monissa Xbox-peleissä. Onneksi ruudunpäivitys
on sutjakkaa, eikä tahmaamista esiinny kuin kiivaimmissa taistoissa.

Kontrollit aiheuttavat aluksi pientä hämmennystä, sillä
suoran PC-käännöksen varjo on niiden yllä erityisen vahvana.
Max – kuten samalla pelimekaniikalla ohjastettava Mona – ei esimerkiksi
voi kävellä, vaan hahmo joko tököttää paikallaan
tai juoksee täyttä häkää, vaikka tattiohjaus olisi
mahdollistanut tarkan liikenopeuden säätelyn. Puutetta korostaa se,
että hahmo hieman luistelee maan päällä, eikä tarvittavaa
tarkkuutta aina meinaa saada pelin muutamissa hyppelyosuuksissa tai kapeilla
lankuilla juostessa. Tähtäysosastolla hampaiden kiristelyä aiheuttaa
toivottoman hidas kääntymänopeus. Tätä ei voi valikoista
säätää, mutta pelissä on onneksi erikseen nopeampi
tähtäys, joka tulee oletuksena oikeaa tattia painamalla ja haluttuun
suuntaan kääntämällä. Pelaaminen on huomattavasti nautittavampaa,
kun sen käytön opettelee. Jos nappiasetukset eivät miellytä,
peli antaa muokata jokaisen napin toiminnon uudelleen. Tähtäämistä
helpottamaan mukaan on laitettu automaattitähtäys sekä tähtäimen
automaattinen lukittuminen lähimpään vastustajaan, mutta ilman
niitäkin pärjää mainiosti.

Tekoälyttömyys oli yksi alkuperäisen Max Paynen pahimmista puutteista.
Vaikka tekoäly onkin parantunut jatko-osassa, vastustajat eivät aina
käyttäydy kovin uskottavasti. Ne kyllä osaavat lähteä
Maxin tai Monan perään näköyhteyden saatuaan, mutta ne saattavat
silloin tällöin jäädä juoksemaan esimerkiksi maassa
olevia laatikoita tai tynnyreitä päin vailla järjen häivää.
Maxin rinnalla taistelevilla kavereilla ei pahempia ongelmia tämän
suhteen näyttänyt olevan, mutta silloin tällöin niiden toiminta
on niin ennaltaskriptatun oloista, että liekö varsinaista tekoälyä
niiden päässä edes asustavan. Taistelutilanteissa vastustajat
osaavat jonkin verran väistellä ja hakeutua suojaan, mutta siitä
huolimatta pelistä jää sellainen maku, että yksittäiset
vastustajat ovat lähinnä tykinruokaa ja todellista vastusta ne voivat
tarjota vain suurella miesylivoimalla. Toisaalta eipä se pahemmin pelin
pelaamista häiritse – tuleepahan ainakin messevämpiä tulitaisteluita,
kun homma ei mene turhan varovaiseksi nurkkien takaa kurkkimiseksi.

Tyyliteltyä lyijysadetta

Max Payne -pelisarjan koukku on ehdottomasti toimiva Bullet Time -hidastustekniikka,
jota monet pelit ovat apinoineet enemmän tai vähemmän onnistuneesti.
Max Payne 2 tarjoaa Bullet Timen parannellun version, mikä tarkoittaa käytännössä
sitä, että Max on entistä ylivoimaisempi hidastuksen ollessa
päällä. Vihollisia listimällä Bullet Timen määrää
mittaava tiimalasi muuttuu keltaiseksi, jonka jälkeen Max voi liikkua lähes
reaaliajassa kaiken muun hidastuessa ympärillä. Tämä luonnollisesti
antaa selvän edun pelaajalle, joka ehtii reagoida vastaan tuleviin vihollisiin
ennen kuin nämä edes huomaavat Maxia. Loputtomiin hidastusta ei voi
käyttää tiimalasin tyhjentyessä melko rivakasti, mutta lisää
hidastusaikaa saa sekä automaattisesti että tapetuista vihollisista.

Bullet Timen ohella Max taitaa tutut Matrix-tyyliset hidastetut syöksyt,
joiden aikana pahiksia voi täyttää lyijyllä tyylikkäästi.
Uutuutena ne eivät kuluta Bullet Time -aikaa laisinkaan ja syöksyn
jälkeen voi jäädä maahan ampumaan, mikä on hyvä
juttu tilanteissa, joissa vihollinen ei kupsahdakaan. Näin vältetään
pystyyn nousemisesta syntyvä hiljainen hetki, eikä vihollinen ehdi
rokottaa takaisin.

Tyylikkäitä tulitaisteluja korostamaan peliin on hankittu Havok 2.0
-fysiikkamoottori, jonka ansiosta ruumiit ja ympäristön objektit käyttäytyvät
niin kuin pitääkin. Vihulaiset lentävät voimakkaan aseen
voimasta pitkin seiniä niin, että ihan pahaa tekee, ja räjähdykset
sinkoavat ilmoille laatikoita ynnä muuta krääsää realistisella
tavalla. Tosin silloin tällöin ruumiit jäävät hieman
koomisiin asentoihin tai menevät osittain esimerkiksi oven läpi, mutta
yleisesti ottaen homma pelaa fysiikanlakien mukaan. Liiallinen verellä
mässäilykään ei tule pilaamaan autenttista tunnelmaa, sillä
Max Payne 2:ssa hurmeet roiskuvat hyvin hillitysti.

Asearsenaali on sopivan miehekäs kuten toivoa saattaa. Mukana on konekiväärejä,
pistooleja, haulikoita, kranaatteja ynnä muuta kivaa. Aseiden ominaisuudet
poikkeavat toisistaan muun muassa ampumanopeuden ja tarkkuuden osalta. Siitä
huolimatta tasapainotus on hyvä, sillä 9-millisillä tuplapistooleilla
voi pärjätä normaalissa taistelutilanteessa ihan yhtä hyvin
kuin vaikkapa katkaistulla pumppuhaulikolla. Max voi kantaa mukanaan vaikka
koko pelin asearsenaalin kerrallaan ja ammuksiakin saa aseeseen kuin aseeseen
aivan riittävästi. Ratkaisu ei ehkä ole ole realismifriikkien
mieleen, mutta pelin tyylin huomioon ottaen siitä on paha sakottaakaan.

Menestys jatkuu

Max Payne 2 on umpilineaarinen peli. Tapahtumat etenevät juonen tahdittamassa
järjestyksessä tarjoten näyttäviä tulitaisteluita toisensa
perään. New Yorkin yöhön sijoittuvat peliympäristöt
ovat hyvin rakennettuja ja pari helpohkoa puzzleakin on eksynyt mukaan. Uskottavat
kentät vaihtelevat sopivan taajaan, jotta kyllästyminen ei pääse
iskemään. Lisäksi pelin loistava äänimaailma aina taidokkaasta
ääninäyttelystä hienostuneisiin aseiden ääniin
ja mahtavaan musiikkiraitaan tuovat mukavasti tunnelmaa.

Max Payne 2:n suurin ongelma on sen lyhyys. Tarinan mukanaan viemä arvostelija
ei päässyt irti pelin maailmasta ennen kuin The End lävähti
ruudulle. Kokonaisaikaa pelisessiolle kertyi suunnilleen seitsemisen tuntia,
mikä ei ole täysihintaiselta peliltä kovinkaan imarreltava suoritus.
Koska tapahtumat etenevät jokaisella pelikerralla tismalleen samalla tavalla,
pelin uudelleenpeluuarvo ei ole paras mahdollinen, mutta Max Payne -fanit jaksavat
varmasti pelata pelin kaikilla kolmella vaikeustasolla läpi. Vaikeampi
taso aukeaa aina edellisen läpipeluusta, joten jokainen joutuu tahkoamaan
vähääkään toimintapeleihin paneutuneelle lähes
läpijuoksuksi menevän helpoimman tason kertaalleen. Lisäksi peli
antaa tallentaa milloin vain ja missä vain, mikä entisestään
helpottaa peliä. Vaikeammilla tasoilla haasteellisuus kasvaa täyttämään
fanien vaatimukset vihollisten osumatarkkuuden parantuessa ja kipulääkkeiden
kaltaisten hyödykkeiden vähentyessä.

Pelin melko lyhyttä elinikää parantamaan mukaan on mahdutettu
New York Minute- ja Dead Man Walking -pelimuodot. Ensimmäisessä tarinan
kentät on pyrittävä suorittamaan mahdollisimman nopeasti aikabonusta
heruessa vihollisten listimisestä. Jälkimmäisessä taistellaan
muutamilla tarinasta leikatuilla kentillä jatkuvasti kiihtyvän vihollisvyöryn
vyöryessä päälle. Mitä kauemmin pysyy hengissä,
sen parempi – kuolema tulee kuitenkin väistämättä
jossain vaiheessa. Molemmat pelimuodot tallentavat kenttäkohtaisesti pelaajan
ennätyksen ja silloin tällöin pelin pariin palaaminen ennätysten
rikkomisen merkeissä on varmasti ihan antoisaa puuhaa.

Max Payne 2: The Fall of the Max Payne kuuluu kolmannen persoonan toimintapelien
eliittiin. Pikkumokistaan huolimatta peli takaa pelaajan tyytyväisyyden
loistavan tarinansa sekä kiivastunnelmaisen, tyylikkään toiminta
ansiosta. Xbox-version tehnyt Rockstar Vienna olisi voinut vielä hieman
panostaa grafiikan optimoimiseen juuri Xboxille, sillä masiinasta olisi
varmasti herunut tarvittavat lisätehot muutamiin karsittuihin silmänkarkkeihin.
Myös kontrolleja olisi voinut hienosäätää varsinkin
tähtäysnopeuden osalta, mutta totuttelun jälkeen homma pelaa
Xboxin ohjaimellakin jopa yllättävän hyvin. Jos pelin pitkäikäisyys
ei ole kaikkein tärkein kriteeri uutta peliä ostaessa, Max Payne 2
on edeltäjänsä tavoin lyhyt mutta ytimekäs viihdepakkaus
kaikille toimintapeleistä kiinnostuneille.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi