Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Devil May Cry

Danten kahdet kasvot

Maanpäällisen elämän viimeksi järkkyessä helvetin voimien toimesta koitui ihmiskunnan pelastukseksi myötätuntoinen paholaisprinssi Sparda. Hän vangitsi ihmismaailman valloituksesta haaveilleen pahan hallitsijan koloonsa. Mutta kahdentuhannen vuoden levon jälkeen paha pääsee uudemman kerran valloilleen nykypäivän Pohjois-Amerikassa. Spardan itsevarmuutta uhkuva poika Dante perii vastuun oikeuden puolustajana. Dante elää ihmisen elämää, mutta hänen perimänsä vetää hänet seikkailuihin ja outoihin tapahtumiin eikä hän suinkaan ole ainoa, jolla on selviteltävää alamaailman kanssa. Viehättävä mutta salaisuuksien verhoama Trish kutsuu Danten paikkaan, jossa helvetti on purkautumassa ihmisten maailmaan. Mallet'n saaren linnan portilla Danten ja Trishin tiet eroavat kohdatakseen myöhemmin.

Ensimmäinen kosketus pelihahmon ohjaamiseen on valloittava kokemus. Dante liikkuu kuin rasvattu salama ja napin painallus heittää hänet valtavaan hyppyyn. Mahdollisuuden tullen hän pystyy tarttumaan seinään ja ponkaisemaan itsensä uusiin korkeuksiin. Vastustajasta riippuen suuri osa tappeluiden kestosta vietetään ilmatilassa, ja hyppyjen on parasta olla hallussa parissa tasohyppelyä lähentelevässä kentässä. Alkumatkasta Danten asevarastoon ei kuulu sen enempää kuin miekka ja kaksi käsiasetta. Niin isompia teriä kuin jykevämpiä pyssyjäkin tulee kerättyä seikkailun edetessä. Vaikka toiminnan hallitseminen käy silminnähden yksinkertaisesti, yllättää Dante kerta toisensa jälkeen monipuolisilla liikkeillään. Miekan käsittelemiseen ja tuliaseiden laukomiseen on kuhunkin vain yksi nappi, mutta liikeyhdistelmät tuntuvat loputtomilta. Mielenkiintoisesti painallustahtia muuttamalla miekan heilutukseen saa uutta sisältöä. Taisteleminen on rytmikästä puuhaa, eikä se ole pitkään aikaan tuntunut näin nautinnolliselta. Jos vihollisen taltuttaminen vaatii enemmän kuin sapelin kilistelyä tai luotien viskomista, pystyy Dante hyödyntämään paholaisvoimiaan. Devil Trigger latautuu vastustajia mätkiessä ja kun sen laukaisee, ovat helvetin voimat valloillaan ja Dante muuttuu salamoivaksi piruksi.

Pelin takaa löytyy tuttuja nimiä Resident Evil -sarjan takaa, mutta Shinji Mikamina liittäisin Devil May Cryn erityisen näkyvästi ansioluetteloon. Peli tuo jotain uutta niin ummikoille kuin survival horror -veteraaneillekin. Zombien lahtaamisesta innostuneet ovat varmasti kotonaan myös Devil May Cryn paholaisten pilkkomisen parissa. Silti peli tekee riittävästi pesäeroa edeltäjiinsä keskittyen enemmän puhtaaseen toimintaan ja luoden ympärilleen uuden upean maailman. Jännitys väistyy pelissä mättämisen tieltä ja pakokauhu syntyy lähinnä jatkuvasta vihollisten virrasta. Rauhaisat hetket menevät uutta teurastettavaa etsiessä.

Helvetistä

Tapahtumaympäristö on varmasti yksi upeimmista, mitä videopeleissä on nähty. Linna pystyy vain ajoittain hämmästyttämään laajuudellaan, mutta mikä parasta, sen jokainen kolkka on täynnä yksityiskohtia. Pelaajalle tarjoillaan uskomattomia näkymiä, jotka saisivat muinoin barokkikatedraaleja ja goottilaisia linnoituksia kyhänneet arkkitehditkin kateellisiksi. On turha odottaa jatkuvaa kiviseinää, sillä yksityiskohdat hivelevät näköhermostoa. Mallet'n linnassa on jotakin pahasti vialla, mutta hienolta se näyttää.

Danten tie helvetin maanpäällisen portin syövereihin etenee tehtävittäin. Tavoitteet ja eteneminen riippuu tehtävästä. Toiset ovat pelkkää mäiskintää ja maali häämöttää vastaan puskevien hirviöiden takana. Toisissa vaaditaan jo hieman ajatteluakin, mutta kaiken kaikkiaan Devil May Cryn tarjoamat arvoitukset ovat sieltä helpoimmasta päästä, kunhan pelin tarjoamista vihjeistä ottaa vaarin. Suurin osa tehtävistä on parin minuutin puhteita eikä parikymmentä tehtävää loppujen lopuksi tarjoa pitkää seikkailua. Onneksi monsterien mätkiminen on sen verran ihastuttavaa hommaa, että pelin pelaa mielellään uudemman kerran läpi etenkin, kun haastetta löytyy useamman vaikeusasteen muodossa.

Jokainen askel linnan käytävillä vetää lisää pahoja henkiä yksinäisen kulkijan puoleen. Kun kerran on herättänyt pahan, ei ole paluuta, vaan pelaaja on hyvin nopeasti syvässä liemessä. Vihollisia tulee vastaan monessa muodossa ja usein sankoin joukoin. Vaikka tuntuukin, että peliin on koottu kauhuelokuvien kliseisimmät hirviötyypit, pysyy pelin tyylikkyys ennallaan. Jos peruspirut eivät lyö sydäntä kurkkuun, tulee vastaan myös kiitettävän yksilöllisiä isompia pomoja, joskus kiusallisesti kesken tehtävän, jolloin energia käy nopeasti riittämättömäksi.

Pelirakenteen erityispiirre ovat kirkkaina hohtavat pallot, joita Dante imee itseensä vihollisten raatelun jäljiltä tai linnan pölyisistä nurkista. Joka huoneessa kannattaa kalusteet pistää säpäleiksi pallojen toivossa. Näistä yleisimpiä ovat punaisena hohtavat, jotka käyvät maksuvälineenä vaikkapa miekan uusia ominaisuuksia ostettaessa tai lisäelämiä kaivatessa. Halutuimpia palloja lienevät vihreät, jotka palauttavat energiatason mukavasti vaikka kesken taistelun.

Kamerat seuraavat herkeämättä

Visuaalisesti Devil May Cry edustaa nykypelien huippua, mutta valitettavasti sillä on yksi selkeä heikko kohta: äänimaailma. Tehosteisiin kaivattaisiin lisää puhtia, sillä ne jäävät pahasti graafisen loiston alle. Siinä missä taistelut näyttävät kuin elokuvasta revityiltä räjähdyksineen ja välähdyksineen, eivät taistelun äänet nouse esiin kovinkaan loisteliaina, joskin hoitavat osansa. Miekat kolisevat kyllä yhteen jämäkän oloisesti, mutta muuten audiopuoli ei saa pelaajaa valtaansa. Näyttely on sekin vain välttävää tasoa eivätkä hahmot tule juurikaan tutuiksi ääntensä perusteella, ikään kuin näyttelijät eivät olisi omistautuneet rooleilleen tarvittavalla innolla. Nämä ovat lähinnä tv-sarjojen pikkuosien ja videopelien konkareita, eli tunnettuja nimiä on pelistä turha etsiä tältä saralta. Onko sitten laiskan oloinen näyttelytyöskentely syy vai seuraus, mutta Devil May Cryn hahmot jäävät muutenkin vain pintapuolisiksi tuttavuuksiksi, joista saa syvyyttä hakea. Taustaorkesteri keskittyy enemmän tunnelman ylläpitämiseen kuin korskeiden sävelkuvioiden rakentamiseen. Jos totta puhutaan, toistaa suvantokohtien musiikki itseään pahemman kerran, ja tappeluita tahdittava rock kyllä istuu tyylinsä osalta pelin kuvalliseen maailmaan, mutta ei tempaa mukaansa vaan jää särisemään taustalle.

Kaukana ovat ajat, jolloin kauhuseikkailut koostuivat valmiiksi piirretyistä taustakuvista joiden päällä kolmiulotteisesti mallinnetut hahmot liikkuivat. Devil May Cry on jo klassikoiksi muodostuneiden Resident Evilien jälkeläinen, mutta elokuvallisuus ja liike on viety uudelle tasolle. On ilahduttavaa huomata, että kerrankin peli, joka tarjoaa toimintapätkistä tuttuja kuvakulmia ja kamerajuoksutusta, toimii myös ohjattavuuden puolella.

Tämäntyyppiset pelit kaatuvat helposti tökeröihin kuvakulmiin. Devil May Cry pysyy kuitenkin suurimman osan ajasta helposti ohjattavana luopumatta kuitenkaan elokuvamaisesta kameratyöskentelystä. Peli tarjoaa paikoitellen kerrassaan henkeäsalpaavia maisemia kameran seuratessa Danten liikkumista laajassa ympäristössä. Jokaiseen näkymään on haettu näyttävyyden lisäksi käytännöllisyyttä. Totuttelun jälkeen linnan tutkiminen käykin sulavasti, vaihtuvista kuvakulmista huolimatta. Pelihahmo liikkuu ympäristössä ohjaimen käskystä vastaavaan suuntaan, mutta jatkaa matkaa eteenpäin kuvakulman vaihtumisesta huolimatta kunnes suunnan päästää irti. Ainoa, mitä jää kaipaamaan, on mahdollisuus katsoa ympärilleen sijainnistaan riippumatta. Vaikkapa huoneen yhdeltä seinustalta on usein mahdoton varautua toisaalta lähestyvien vihollisten varalta. Onneksi huoneet ovat usein varsin kohtuullisen kokoisia, ettei ympäristön havainnointi muutu liian vaikeaksi.

Devil May Cry ei sovi nuorimpien pelaajien käsiin. Kuvaruutua värjäävä veri on yksi syy, ja vaikkei pelin väkivalta kohdistukaan tästä maailmasta kotoisin oleviin olentoihin, onnistuvat linnan kiviseinät ja eloon heräävät varjot luomaan ahdistavan kokemuksen. Useimmilla pelaajilla kauhun väristykset häviävät kieltämättä kasvoilta pian ja suu vääntyy virneeseen. Capcom jatkaa jo entuudesta tutulla linjallaan, ja pelimaailma on ennemminkin korni kuin suoranaisesti pelottava. Niin hahmot kuin ympäristökin ovat kuin jostakin pahimmasta 80-luvun kauhuelokuvasta tai rockvideosta, mutta onneksi yhtenäinen tyyli säilyy läpi pelin.

Hauskanpitoa verilätäköillä

Miten pilata täydellisyyttä hipova peli? Hyvä alku on unohtaa PAL-käännös ja julkaista peli mustine palkkeineen kaikkineen. Tämä on varmasti monelle Capcomin pelejä ostaneelle tuttua, mutta yhtiön Euroopan osasto on jälleen katsottu asiakkaita halveksien eikä täkäläiseen julkaisuun ole juurikaan riittänyt yritystä. 60 hertsin tilasta ei ole tietoakaan, joten ei ihme, että Amerikan- ja Japaninversioita pelanneet kertovat astetta sujuvammasta animaatiosta. Julkaisijan lepsuilusta huolimatta itse pelitiimille on suotava kunnia erinomaisen pelin luomisesta. Devil May Cry on mitä hauskinta verimättöä ja ulkoasu on keskinkertaista lähentelevästä äänipuolesta huolimatta vähintään upea. Kohtuullisen lyhyestä kestostaan huolimatta peli houkuttelee pariinsa yhä uudelleen erinomaisen pelattavuutensa takia.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi