Zombit blaa blaa blaa

Zombit ovat vallanneet maailman ja niin edelleen. Alkuasetelma on jo niin nähty, ettei siihen tarvitse sen kummemmin perehtyä. Pelin ydin sen sijaan eroaa hieman muista zombimätöistä. Ykkösosaa pelanneet tietävät State of Decayn jipon, mutta pieni kertaus lienee paikallaan.

Alussa valitaan hahmopari. Vaihtoehtoina tarjotaan muun muassa sisaruksia, entisiä rakastajia sekä kaveruksia. Jokaisella hahmolla on omat ominaisuutensa, joista on hyötyä eri tilanteissa. Yksi on kätevä käsistään, kun taas toinen taistelee paremmin. Hahmoja kertyy pelin aikana lisää ja vaihtaminen niiden välillä onnistuu tukikohdista käsin. Tyypit väsyvät ja ottavat osumaa sen verran, että kierrättäminen on välttämätöntä. Tähän liittyen täytyy mainita, että kuolema on pysyvä.

Hahmoista ja tukikohdista tulee pitää huolta. Tämä onkin yksi antoisimmista ja haastavimmista osioista. Suuri osa ajasta kuluu etsiessä resursseja rakennuksista sekä ympäristöstä. Ruoka, rakennustarvikkeet, lääkkeet sun muut ovat varsinkin aluksi kortilla koko ajan. Aina välissä kerkeää tekemään tehtävän tai pari, kun pitää olla jo etsimässä tarvikkeita yhteisölle, päivittämässä sairastupaa tai rakentamassa lisää sänkyjä. Tässä on hyvä muistaa, että suurempi yhteisö vaatii enemmän työtä, joten aivan kaikkia vastaantulijoita ei kannata pyytää mukaan remmiin. Tyytymättömät hahmot saattavat jopa häipyä, mikäli moraali pääsee laskemaan liian heikoksi.

Auttava käsi

Tehtävät koostuvat lähinnä zombien tappamisesta ja toisten – tekoälyn hanskaamien – ihmisyhteisöjen auttamisesta. Avun huutelijoita on jopa hieman liikaa, eikä jokaiseen pyyntöön kerkeä vastaamaan. Ilman apua jääneet kyllästyvät yleensä jossain vaiheessa ja häipyvät vehreämmille maille.

Taistelussa kannattaa luottaa lyömäaseisiin tai vaimennettuihin tuliluikkuihin. Kaikenlaiset äänet tietysti houkuttelevat vihollisia, ja jopa liian äänekäs tavaroiden tonkiminen voi johtaa verenhimoisen lauman ihmispolojen jäljille. Äänekkäillä ajoneuvoilla huristelu on oma lukunsa, mutta se ei ole ongelma, sillä kaaralla ehtii yleensä karkuun tai ajaa zombien päälle.

Vihollisrintamalla ei koeta mitään mullistavaa. Peruszombeja mätetään tuhansittain, minkä lisäksi silloin tällöin kohdataan erikoisvihuja. Mukana ovat esimerkiksi tutut räjähtävät kaasumahat, nopeat apinazombit, jättimäiset juggernautit sekä kirkujat, jotka huudollaan kutsuvat luokseen lisää pirulaisia. Erikoisuutena on ainoastaan punasilmäiset ”ruttozombit”, jotka levittävät kohtalokasta tautia. Nämä viihtyvät yleensä eräänlaisten pesäkkeiden lähellä, joiden tuhoaminen on yksi pelin päätavoitteista ja avain epidemian pysäyttämiseen.

Keskinkertaista ja surkeaa

Paperilla hyvän pelin edellytykset täyttyvät. Pääidis on riittävän erilainen muihin zombimättöihin verrattuna ja takana on julkaisija Microsoftin tuki. Käytännössä State of Decay 2 onnistuu jokaisella osa-alueella vain keskinkertaisesti tai jopa surkeasti.

Aloitetaan perkaaminen surkeuksista: suoraan viime sukupolven halvoista latauspeleistä tutut grafiikat pistävät silmään heti alkuvalikossa. Ruman yleisilmeen lisäksi tekstuurit pomppivat silmille ja kasvusto piirtyy noin kolmen metrin päähän. Ruudunpäivitys nykii ja äänimaailmakin on musiikkeja lukuun ottamatta kierrätettyä kamaa, joten audiovisuaalinen anti suorastaan ärsyttää.

Ennakkoon hehkutettu nettipeli on tällä hetkellä pelikelvoton. Valaistukset vilkkuvat miten sattuu ja meno tökkii muutenkin erittäin pahasti. Tämän lisäksi eteen tulee näkymättömiä zombeja, joita vastaan ei voi edes taistella. Äänetkään ei toimi oikein kunnolla, joten pelin kenties tärkeimmästä ominaisuudesta jää erittäin huono maku.

Surkeus jatkuu sekoilevien kontrollien ja ärsyttävien bugien muodossa. Hahmo ei aina suostu hyppäämään ja suostuessaankin kamera heittää monesti häränpyllyä, jolloin sulava aidanylitys muuttuu räpiköimiseksi. Kameraongelmat korostuvat varsinkin sisätiloissa, joissa taistelu on yhtä tuskaa. Paras tapa on vain rynnätä ulos heti, kun sisältä paljastuu enemmän kuin yksi vihollinen. Muuten zombi on jo kintuissa kiinni siinä vaiheessa, kun kuvakulman saa kohdilleen. Teköälyapurit ovat parhaimmillaan erittäin hyödyllisiä, mutta yleensä ne katoavat kesken matkan johonkin maan uumeniin. Pahimmillaan ne häviävät kesken taistelun, jolloin pelaaja saattaa jäädä pahasti alakynteen ja menettää hahmonsa. Näin kävi minulle ja pelisessio meinasi loppua siihen.

Surkeuksien joukkoon voisi lisätä vielä ala-arvoisen ja epäloogisen automaattitallennuksen. Keskeneräiset tehtävät eivät tallennu, mikä saattaa johtaa ikäviin tilanteisiin, varsinkin kun peli on epävakaa ja kaatuilee. Hahmojen sijainti ja kerätyt tavarat jäävät muistiin, mutta tehtävä täytyy yleensä käydä aktivoimassa uudelleen kotitukikohdassa. Tämä on perin erikoista, sillä tieto toimeksiannosta tulee kuitenkin radiopuhelimen kautta.

Ja sitten se keskinkertaisuus, joka käsittää oikeastaan kaiken muun. Erikseen voisi mainita puuduttavan taistelumekaniikan, ankean hahmonkehityksen, tylsät zombit, kertakäyttöiset lyömäaseet, puolivillaisen juonen ja ontot hahmot. Sen oman rakkaan Dwightin menetys kuuluisi kirpaista, mutta minkäänlaista tunnesidettä on vaikea saavuttaa, kun keskustelujen syvällisyys on kengänpohjaan tarttuneen purkan luokkaa. Selviytymisaspektikin muuttuu alun jälkeen lähinnä ärsyttäväksi taakaksi, eikä omasta tukikohdasta huolehtiminen jaksa enää kiinnostaa. Suurin syy tähän on tylsät ympäristöt, jotka saavat tavaroiden hamstraamisen tuntumaan pakkopullalta. Siitä on löytämisen ilo kaukana, kun suuresta arkusta paljastuu lasipurnukka, joita on ennestään kerättynä jo kolmatta sataa. Kaikki on nähty jo muutaman ensimmäisen tunnin aikana.

Halpa mutta ylihintainen

Hyviä zombipelejä on karkeasti kahdenlaisia: hauskoja tai pelottavia. State of Decay 2 ei ole kumpaakaan. Edes yhteistyömoodi ei pelasta tilannetta, kun kokonaisuus on luokattoman heikko. Hintaa on vain 30 euroa, joka sekin on liikaa pelin mielekkyyteen ja pitkäikäisyyteen nähden. Game Passin omistajat saavat teoksen heti julkaisussa, mutta vain tämän takia palvelua ei kannata hankkia.