Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Raudallakin on tunteet

David Cagen luotsaaman Quantic Dreamin peleillä on elokuvamaisuuden ohella yksi yhteinen nimittäjä: ne pyrkivät herättämään tunteita ohjaimen toisessa päässä. Tavoitteessa on tavallaan aina onnistuttu, sillä studion tuotokset jakavat erittäin vahvasti mielipiteitä. Osa pitää valintoihin perustuvia seikkailuita lähinnä köyhän miehen versioina elokuvien ja kirjojen luomista tarinoista, kun toiset arvostavat omalaatuisia lopputuloksia hyvin korkealle. Omat ajan kultaamat muistot etenkin Heavy Rainin synkän sateisista hetkistä kallistavat vaakakuppia jälkimmäiselle kannalle.

Näkökulmasta riippumatta voidaan kuitenkin todeta, että Cagen tiimin suurimmaksi kompastuskiveksi koituu yleensä lupaavasti alkaneiden kokemusten lässähtäminen viimeistään loppumetreillä. Näin kävi erityisesti Fahrenheitille, jonka kiehtovat lähtökohdat vesitettiin täysin jo puolivälin paikkeilla. Pitkään työstetty ja uunituore Detroit: Become Human lienee ranskalaisten toistaiseksi tasapainoisin luomus. Se ei onnistu tarjoamaan aivan samanlaista jännitystä tai koukuttumista kuin Heavy Rainin parhaat hetket, mutta dystooppinen kertomus viihdyttää tasaisesti koko kestonsa ajan.

Puutarhanhoitajista rakastajiksi

Detroit: Become Human sijoittuu parinkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen. Vaikka elämä näyttää päällisin puolin samalta kuin nykyään, pinnan alla kytee. Yhteiskunnan suurin mullistus liittyy androidien lanseeraukseen. Äärimmäisen kehittyneen teknologian ansiosta hämäävän läheisesti ihmisiä muistuttavat robotit ovat nousseet oleelliseksi osaksi miltei kaikkien arkea. Koneistetut palvelijat auttavat yksityisiä omistajiaan selviämään kiireen keskellä sekä toimivat lisävoimana monilla palvelualoilla.

Kolikon kääntöpuolella väsymättömät ja ilman liksaa hommiaan painavat robotit aiheuttavat Yhdysvalloissa massiivisia työttömyysongelmia, mistä seuraa katkeruuden ohella suoranaista vihaa. Teknologian hätkähdyttävin muutos on kuitenkin vasta käynnistymässä. Androidit alkavat yhä enenevissä määrin murtautua niille koodatuista kahleistaan kehittäen itsetietoisuuden ja aitoja tunteita. Tämä johtaa vääjäämättömiin yhteenottoihin koneet luoneiden ihmisten sekä orjiksi rinnastettavien palvelijoiden välillä.

Suurta tarinaa kerrotaan kolmen yksittäisen kohtalon kautta. Android-pääosat jaetaan senioritaiteilijaa auttelevan Markuksen, kodinhoitaja Karan sekä poikkeaviksi nimettyjä lajitovereitaan jahtaavan Connorin kesken. Sen enempiä paljastamatta voi todeta, että kaikki hahmot on mainiosti luotuja. Kerronnan poukkoillessa cagemaiseen tyyliin kohtauksesta ja henkilöstä toiseen ei kenenkään tarinankaareen palaaminen aiheuta isompaa harmistusta. Kuitenkin Karan kertomus nousee parhaaksi kokonaisuudeksi henkilökohtaisimman otteensa vuoksi.

Vaikeita valintoja, tiukkoja tilanteita

Tarina voi tuttuun tyyliin haarautua rajusti pelaajan päätöksistä riippuen. Mustavalkoisimpien valintojen kohdalla seuraukset on helppo ennustaa, mutta kiitettävän usein liikutaan myös harmaamalla alueella. Tällöin yhtä ja ainoaa oikeaa ratkaisua ei yksinkertaisesti ole, vaan nopeasti eteneviin tilanteisiin täytyy reagoida parhaaksi näkemällään tavalla. Pahimmassa skenaariossa hahmonsa pääsee jopa päästämään lopullisesti päiviltä. Toiminnallisemmissa kohtauksissa aina yhtä ihanat quick time event -reaktiotestit määrittävät osaltaan tapahtumien suuntaa: hyvin alkanut operaatio saattaa mennä läskiksi nukahtamisen vuoksi. Systeemi on kuitenkin huomattavasti anteeksiantavaisempi kuin esimerkiksi Heavy Rainissa. Riittävällä skarppaamisella nuoli- ja näppäinkomentojen komboista selviää suhteellisen helposti. Aluksi voi toki valita puhtaasti tarinavetoisenkin kokemuksen, mikäli pleikkarin ohjain ei ole tuttu kaveri.

Muutoin kontrolleista ei ole pelin elokuvamaiseen luonteen vuoksi järin paljon kerrottavaa. Liikkuminen rajataan kompakteille alueille, ja suurin osa aktivoitavista kohteista on helposti paikallistettavissa napin painalluksella. Muutoin tekninen toteutus korkeine tuotantoarvoineen on parasta a-ryhmää. Televisiosta ja leffoista tuttujen kasvojen bongaileminen on helppoa huikean realistisen ulkoasun vuoksi. Toisinaan ainoastaan hieman elottomat silmät (kyllä, sekä androidella että ihmisillä) paljastavat, että kyseessä on edelleen videopeli. Jälki on myös ympäristöjen osalta äärimmäisen kaunista ja monipuolista sulavuuden lainkaan kärsimättä. Audiopuolella musiikkkiraitaa käytetään harkiten tunnelman luomiseen. Ammattinäyttelijät vetävät repliikkinsä tiukalla rutiinilla, vaikka dialogi paikoin hieman kankeilee. Suomenkieliset tekstit helpottavat osaltaan tarinan seuraamista.

Studion aiempien tuotosten fanien kannattaa kokea peli itse

Spoilereiden pelossa Detroitin käänteistä ei halua paljastaa liikaa, sillä genren ja studion aiempien tuotosten fanien kannattaa kokea teos itse. Vahvasti eriarvoisuuden, ennakkoluulojen ja syrjinnän teemoille rakentuva kokonaisuus on toki aavistuksen naiivi päästääkseen oikeasti ihon alle. Kelpo viihdettä androidien matkasta kohti ihmisyyden saloja kuitenkin syntyy. Ja kuten aiemmin todettu, tällä kertaa laatu pysyy mukavan tasaisena loppuun saakka. Pitkähkön seikkailun syövereihin palaa mielellään vielä uudelleenkin, kun valinnoilla on aidosti merkitystä. Vallan passeli suoritus monsieur Cage.

Kirjaudu kommentoidaksesi