Tamarin sujauttaa pelaajan oranssin oravamaisen apinan turkkiin. Jättihyönteisten armeija on tuhonnut apinaparan kodin ja siepannut tämän kolme perheenjäsentä. Kidnappauksen syytä ei selitetä sitten millään lailla, mutta rakkaat on toki saatava välittömästi takaisin turvaan. Tarinankerronta on omituisen masentavaa kuvausta yksinäisestä tamariinista, joka ei näe lohtua maailmassa. Matkan varrella kerättävät tulikärpäset korvaavat ilmeisesti sen kipinän, mikä toivosta on hiipunut.

Siilin sivubisnekset

Lohduttomalla karvapallerolla on kuitenkin yksi ystävä. Välietapeilla kolostaan putkahteleva siili avustaa Tamarinia maanalaisen asearsenaalin kera. Siili vaihtaa erinäisiä hedelmiä ja muita kerättäviä esineitä uusiin aseisiin. Tiskin alta löytyy jos jonkinlaista epätarkkaa ja turhaa tuliluikkua. Täysin irrallisen alkupelissä esiintyvän kertojaäänen lisäksi siili on pelin ainoa puhuva hahmo. Piikikkään asediilerin kolo löytyy aina sieltä, missä tarvitaan uusia jekkuja tarinassa etenemiseen. Siilin varastoissa on esimerkiksi pomppulauta, jonka epäkäytännöllisyys vastaa kuutionmallista pyöränrengasta.

Taso tasolta puuduttava

Tamarinin tasohyppely on tuskallista. Tamarin voi tilanteesta riippuen ampua, hyppiä, kieriä ja muuta näennäisen mukavaa. Toimintojen sujuvuus on kuitenkin niin nihkeää, ettei apinan temppuiluista saa paljoa iloa irti. Kontrollit tuntuvat ikään kuin vaappuvilta ja etenkin ampuminen on epätarkkaa ja sitäkin hohdottomampaa.

Tasot itsessään ovat hieman hämmentävää sekamelskaa. Varsinainen peli tarinoineen on kestoltaan tuskin viittä tuntia pidempi, mutta lisätunteja kelloon heittää se fakta, ettei mitään selkeää reittiä tai logiikkaa ole havaittavissa. Suurin osa ajasta tuntuu kuluvan päämäärättömään vaelteluun. Pelaajaa johdattavia merkkejä tai muita vihjeitä annetaan niin surkeasti, että turhautuminen ryydittää joka ikistä liikettä. Paremmalla tasosuunnittelulla olisi Tamarinista voinut saada ihan kelpo kokemuksen.

Metroidin tuntu pelastaa sen minkä voi

Hyönteisviholliset eivät ole missään nimessä vaikeita vastuksia, mutta aseiden kehno käytettävyys muovaa taistelusta ärsyttävää. Hyökkäilevät leppäkertut ja muut sontiaiset tekevät yllättävän paljon vahinkoa, vaikkakin suurimman osan ötököistä voi vain suvereenisti ohittaa. Jos kuitenkin sattuu kuolemaan jonkin jättipirkon kourissa, joutuu pelissä hyppäämään kohtuuttoman paljon taaksepäin. Tallennuspisteitä on jokseenkin harvassa ja takaisin pomppiminen puuduttavan tason läpi on rasittavaa jopa söpön apinan näkökulmasta.

Jotain positiivistakin Tamarinista toki löytyy. Sen lisäksi, että protagonistina on tajuttoman herttainen kynsiapina tuuheine häntineen, on peli rehellisen Metroid-tyylinen. Eri alueet ja asiat avautuvat tarinan edetessä ja paikasta toiseen pääsee lopulta kulkemaan kuin avoimessa maailmassa konsanaan. Erilaisten saavutusten ja pisteiden tavoittelu, kuten lintujen pelastaminen ja toimittaminen omiin pönttöihinsä, tuovat pientä lisämielenkiintoa muutoin valitettavan hengettömään seikkailuun.

Haukotuttava loppuratkaisu

Peli päättyy niin ponnettomasti kuin odottaa sopii. Jolkutat Tamarinilla takaisin sinne mistä tulitkin vain kohdataksesi kaksi isoa koppakuoriaista, jotka seistä toljottavat kuin kesää odottaen. Kun nämä viimeiset maanvaivat on tylsistytetty hengiltä, saa ohjaimen viimein laskea käsistään ja onnellisesti antaa koko pelin olla.