Rytmiä koko rahan edestä
Patapon on yhä yhtä outo ja hykerryttävän hauska kokonaisuus, kuin sen muistaakin olevan. Juonta sillä ei ole nimeksikään, mikä ei onneksi hidasta menoa tippaakaan. Pelaaja on Suuri Johtaja, jonka on luvattu johdattavan pataponit maailman ääriin, jossa he voivat viimein omin silmin nähdä Sen. Matka on vaarallinen ja täynnä sotia ja hirviöitä, mutta Suuren Johtajan avulla isoimmatkin esteet ovat mitättömiä.
Lopputulos muistuttaa Lemmingsin, Brave Vikingsin ja Parappa the Rapperin sekoitusta. Mikäli tämä yhdistelmä kuulostaa oudolta, niin sitä Patapon on täysissä mitoin.
Pataponit eivät kuitenkaan ole täysin avuttomia. Eri joukot tottelevat omia käskyjään, jotka jakautuvat rytmitettyihin komentoihin: pon, pata, chaka ja don. Pelaajan tehtäväksi jää rytmitellä tiensä näitä komentoja käyttämällä erinäisten taisteluiden läpi. Mitä paremmin rytmissä pysyy, sen tehokkaammin pataponit taistelevat. Jos taas yksikin biitti menee pieleen, niin koko homma karkaa käsistä.
Ensimmäisen pelin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu pelin brutaali vaikeustaso, jota onneksi voi helpottaa nykypäivään paremmin soveltuvilla vaikeustason säätimillä. Perinteisessä muodossa pelattuna Patapon rokottaa todella kovalla kädellä pienetkin lapsukset, eikä peli aina ole tarkka kertomaan, missä kohtaa tuli mokattua tai miten.
Tämä käy varsinkin rasittavaksi jahka pelin kuume-mekaniikka, fever, tulee kehiin. Vaikeimmissa kentissä yksikin moka johtaa siihen, että kenttä on vaan parempi aloittaa alusta kuin edes yrittää tavoittaa täyttä kuume-mittaria kömmähdyksen jälkeen.
Valtaosa vioista on onneksi korjattu jo aikanaan jatko-osaan, jossa rumpujen lyönnit on koodattu äänikartalla täysin uusiksi. Jos esimerkiksi kuvakkeiden seuraaminen osoittautuu ylivoimaiseksi, niin äänet opettavat lihasmuistin nopeasti oikeaan muottiin.
Onneksi peliin on lisätty erinomainen vaikeustason ja latenssin -säätimet, jotka helpottavat kokonaisuutta merkittävästi. PSP-aikakautena vastaavia esteettömyyksiä ei ajateltu lainkaan, joten nykyistä päivitystä käy kiittäminen jo pelkästään tästä.
Teknisesti pätevä, joskin yllätyksetön versio
Patapon 1+2 Replay on kauttaaltaan parempi päivitys kuin PS4-versio, joka kärsi pahoista teknisistä vioista. Nyt ne loistavat poissaolollaan. Vaikka Patapon näyttää yhä parhaimmalta käsikonsolilla, jopa PlayStation 5 -versio toimii hienosti isoltakin telkkarilta. Yksinkertainen, mutta kaunis visuaalinen ilme pitää huolen, että peli ei pääse vanhenemaan samalla tahdilla kuin realismia tavoittelevat aikalaisensa.
Aiemmin mainittu latenssi-säädin on myös helpotus niille, joiden televisiot eivät tue korkeampia päivitysnopeuksia, tai jotka kokevat pelin nopeuden liian monimutkaiseksi omille sormilleen. Nyt pelaajat voivat itse määrittää nopeuden, jolla peli reagoi napinpainalluksiin. Se ei varsinaisesti helpota kokonaisuutta, vaan pikemminkin hienosäätää menoa jokaiselle omanlaiseksi.
Säätimen käyttö ei ole myöskään ihan helpoiten tulkittavissa, joten varsinkin uudet tulokkaat ja kasuaalit pelaajat voivat joutua kysymään apua kokeneemmilta. Harjoittelu on kuitenkin vaivan väärti, varsinkin jos ikä alkaa ottaa veroaan vanhoista käsistä.
Nostalgiaa hyvässä ja pahassa
Patapon 1+2 Replay on ihastuttava, joskin täysin yllätyksetön paketti, jota on helppo suositella sarjan faneille, muttei niinkään kellekään muulle. Se on yhä outo ja tavattoman pöhkö kokonaisuus, jollaista harvoin enää nähdään. Sen kulta-aika oli 2000-luvun puolivälissä, kun pelitalot vielä ottivat riskejä niin raudan kuin peliensä kanssa.
Nykyään se toimii aikakapselina, josta voi nähdä miten peliala on muuttunut vuosien varrella. Visuaalinen ilme on kauniisti restaroitu modernille raudalle ja hinta on pidetty järkevänä sisällön huomioon ottaen.
Mikäli Patapon 1+2 Replay tulee vastaan PlayStation Plus -palvelussa, niin sitä ehdottomasti kannattaa kokeilla. Jos siihen ihastuu, niin sitten ostaminen kannattaa. Mutta täysin sokkona sitä on vaikea suositella. Se on aikansa tuote, mikä on juhlaa vanhoille parroille, mutta tuskin vavisuttaa uutta sukupolvea samalla tavalla.
