Alppimaasta kotoisin oleva Okomotive-studio on nimittäin tuonut pelimarkkinoille sellaisen helmen kuin FAR: Lone Sails sekä sen piirua vaille upean FAR: Changing Tides -jatko-osan. Todella mielenkiintoisia tuotoksia kumpikin!
Ja nyt samasta suunnasta tulee Herdling, joka on myös oiva peli. Melkein koko matkan ajan.
Sarvekasta menoa
Herdling tarkoittaa paimentamista. Ei siis liene vaikea arvata missä tässä teoksessa on kyse.
Tästä voi nousta hieman kahtiajakoiset ajatukset. Useimmissa avoimen maailman peleissä lehmien, lampaiden tai avaruuden otusten paimentaminen omiin karsinoihinsa kun on usein koko hoidon heikointa ja tylsintä antia.
Mutta ei hätää! Tällä kertaa olentojen kaitseminen oikeaan suuntaan on koko pelin keskeisin mekaniikka, joten siihen on pistetty astetta enemmän ajatusta – sekä lämpöä.
Tarina alkaa synkeästä kaupungista, jossa nimetön päähahmo heräilee sillan alla lojuvalta leposijaltaan. Kauempaa kuuluu ääniä, joita on parasta lähteä tutkimaan. Ei aikaakaan, kun vastaan tulee pulassa oleva omituinen otus. Kyseessä on sarvipäinen calicorn-eläin, jonka pää on juuttunut purnukkaan.
Pelaajahahmo auttaa purkin pois päästä, kesyttää olennon muutamalla rapsutuksella, ja näin yhteinen matka voi alkaa. Ei liene suuri spoileri, että seurueeseen liittyy matkan varrella useampiakin calicorn-sarvipäitä.
Vaellus alkaa synkistä kaupunkimaisemista, mutta kotvan päästä sitä jo pistellään menemään muun muassa metsän ja karun kivikon ympäröimänä. Maisemat ovat useimmiten upeata katsottavaa, etenkin aakeiden laakeiden ollessa kyseessä. Kaupungista niityille päästessä on hetki maaginen.
Tunnelmanluonnissa auttavat myös upeat sävelmät, jotka sopivat taustalle kuin nappi silmään. Korvakäytäviin soljuu mainioita sävellyksiä, jotka sopivat ruudulla näkyviin maisemiin todella jotakuinkin täydellisesti. Harmi vain, että musiikkia on tarjolla tipoittain ja harvakseltaan.
Laveassa putkessa
Homman nimenä on ohjata eläimiä kulkemalla heidän perässään ja käskytellä niitä haluttuun suuntaan. Homma sujuu ohjaimen olkanappia painamalla. Yksinkertaista.
Vakiovauhdin ohella laumaa voi komentaa nopeaan laukkaan sekä liikkumaan hitaasti. Pinkominen tulee tarpeeseen esimerkiksi laajoilla niityillä tai harvoja viholliselikoita paetessa, kun taas hiipiminen on enemmän kuin luontevaa kapeilla siltamaisilla rakennelmilla.
Vihollislintujen alueilla on myös heiveröisiä rakennelmia, jotka kaatuessaan herättävät siivekkäiden huomion. Liian monen rykelmän kaataminen houkuttelee hirmulinnun lauman kimppuun, mikä tarkoittaa yleensä calicornin kuolemaa. Näissä tilanteissa hipsiminen on perin tarpeellista.
Lue myös: Ei se määränpää, vaan se matka -sanonta muutettuna peliksi - arvostelussa FAR: Lone Sails
Eteneminen on varsin suoraviivaista. Kuljettava reitti on suhteellisen putkimainen, joskin välillä tarjolla on pientä valintaa ohittaa esteitä joko tuolta oikealta tai täältä vasemmalta, mutta päätepiste on joka tapauksessa sama.
Matkaan, LLCoolJ! Hidasta, Shakira!
Herdlingissä on muutamat oivat tavat, joilla pelaaja saadaan kiintymään calicorn-otuksiinsa. Sarvipäitä voi nimittäin koristella matkan varrella löydettävillä helyillä ja valjailla. Matkan lopulla sakki on hyvinkin koristeellista, mikäli huomaa pitää silmänsä auki.
Otuksia voi myös siistiä, jos turkkiin on tarttunut oksia ja muuta tauhkaa, minkä lisäksi samalla napilla olentoja pääsee myös silittelemään.
Mutta se kaikkein vekkulein asia on calicornien nimeäminen. Joka ikisen otuksen saa nimittäin nimetä oman halunsa mukaan. Mahtavaa. Itselläni on tapana antaa hahmoille peleissä varsin hölmöjä nimiä, kuten vaikkapa Puukko-Arska Cumberbatch Shadows over Loathingissa.
Niinpä laumani jäsenet eivät totelleet niitä perinteisimpiä nimiä. Ensimmäisenä kohdattava otus sai nimekseen laimeasti Arska, minkä jälkeen seurueeseen liittyivät muun muassa UntoMarjatta, LLCoolJ, Keppana, Shakira, Morso ja… KonsoliFIN.
Kyllä, välilyönnit ja -viivat eivät harmillisesti ole käytettävissä nimissä.
Kaikki nämä keinot saavat kyllä kiintymään elikoihin. Mikäli vaikkapa UntoMarjatta olisi tippunut kuolemaansa, niin olisihan se harmittanut. KonsoliFINistä puhumattakaan.
Tosin pelin vaikeustaso on perin helppo. En onnistunut matkan aikana menettämään yhtään laumani jäsenistä. Jouduinkin siis lopputekstien jälkeen palaamaan seikkailuun, jotta voisin tarkoituksella epäonnistua ja nähdä voivatko calicornit todella kuolla.
Ja kyllä, voivat ne. Ensimmäisenä Shakira joutui hirmulinnun kynsiin, mitä seurasi Keppanan ennenaikainen kuolema. Snif.
Muutamat nurinat, narinat ja harmitukset
Kaikki tähän asti mainittu kuulostaa enemmän tai vähemmän oivalta, helppoa vaikeustasoa lukuun ottamatta. Mikä siis mättää – miksi arvosana ei ole viittä tähteä?
Muutamat narinat täytyy nimetä. Yksi niistä on ruudunpäivityksen nikottelu, sillä etenkin laajoilla alueilla sekä metsämaisemissa on havaittavissa nykimistä. Ei tutina kokemusta pilaa, mutta sen huomaa kyllä. Näin ainakin PlayStation 5 -versiossa.
Eteneminen on kohtuullisen hauskaa menoa vaihtelevien ympäristöjen ja niille sijoiteltujen juoksuhetkien ansiosta. Mutta kun ei ole ihan varma minne pitäisi mennä, niin lauman johtaminen alkaakin tuntua työläältä.
Onnistuin nimittäin matkan loppupuoliskolla ohittamaan yhden valkoisen pömpelin, joka yhdessä muiden kanssa avasi reitin seuraavalle alueelle. Tässä kohti samojen alueiden pyöriminen ees ja taas ei-niin-nopeasti-liikkuvan katraan kera alkoi harmittamaan. Toisaalta kyse oli omasta virheestäni, kun ohitin olennaisen hökötyksen.
Eteneminen on suhteellisen suoraviivaista, eikä sitä ole höystetty kuin muutamilla yksinkertaisilla puzzleilla. Isointa haastettava tarjoaa tiettyjen esteiden väistely opastamalla sorkkaväkeä kulkemaan hitaasti.
Eniten koko hoidossa harmittaa loppu, mutta vain sen takia, että olen pelannut Okomotiven kahta aiempaakin tuotosta. Paljastamatta liikaa voi todeta, että matkan päätepiste muistuttaa liikaa FAR-pelien maaliviivaa. Ei siinä, ihan mielekäs ja tyylikäs tuo lopetus toki on, mutta jos ensi kerralla saataisiin jotain muuta.
Mikäli ei ole FAR-sarjan tuotoksia kokenut, niin asia ei toki häiritse. Okomotiven pelien ystävänä tämä kuitenkin saa harmistumaan.
Seikkailussa ei ole sen suurempaa juonikuviota, joskin päähahmo näkee unessaan kuvia hänen matkaamastaan reitistä ja mystisistä hahmoista. Odotin juonen antavan enemmän, kuin mitä lopulta siitä paljastuu tai on paljastumatta. Tai sitten en vain ymmärtänyt kaikkia sen hienouksia. Harmillista.
Mitään dialogia ei ole, joten tarina on tarpeen päätellä unikuvista ja harvakseltaan nähtävistä maalauksista.
Ja niin, onhan kyseessä loppujen lopuksi "vain" paimentamiseen keskittyvä peli, mikä ei välttämättä jokaisen makuun iske. Itse pidin matkasta calicornien kanssa, kunnes loppupuolen haahuilu ja lopetus saivat nenän nyrpistymään.
Hieman kahtiajakoiset tunnelmat
Arvosanan antaminen on välillä haastavaa, niin myös tällä kertaa. Nautin kyllä matkastani eläinystävien kanssa kohtuullisen paljon, mutta loppumatkasta hupi karisi. Tämä sitäkin huolimatta, että kyseessä on lyhyt kokemus. Lopputekstit pääsee näkemään siinä neljän-viiden tunnin jälkeen.
Calicornien kanssa matkasi kyllä kertaalleen, mutta sen suurempaa uudelleenpeluuarvoa ei harmi vain ole.
Joten kolme vai neljä tähteä? Päädyin kolmeen, koska haluaisinko palata nimikkeen pariin uudelleen? Ikävä kyllä en. Siitä huolimatta kyseessä on hieno matka, jota pystyy suosittelemaan myös muille edellä mainittujen huomioiden saattelemana.
Lisää aiheesta:
