Muistan erittäin hyvin, kun Fallout 4 julkaistiin vuonna 2015. Vastaanotto oli totutun innostunut, siitä kertoo jo arvosanojen keskiarvokin OpenCriticissä. Tästä huolimatta palaute pelin tiimoilta vaihteli kavereiden keskuudessa melko paljonkin. Osa rakasti, mutta sivustaseuraajana tuntui siltä, että sarjan parissa pitempään viihtyneet eivät perustaneet monistakaan uudistuksista. Silmätikuksi joutuivat erityisesti epämääräisemmät keskustelut, joissa pelaajan vastaukset oli kuvailtu korkeintaan muutamalla sanalla kokonaisten lauseiden sijaan. Bethesdalle ominaisesti teos kärsi julkaisussaan myös lukuisista bugeista sekä isoista ruudunpäivitysongelmista, jotka kuitenkin saatiin enimmäkseen korjattua ensimmäisen vuoden aikana.
Omat kokemukseni pelisarjan parissa ovat olleet verrattain vähäisiä. Seurasin jännittyneenä (ja ihan liian nuorena), kun veljeni pelaili PC:llä alkuperäisiä Falloutteja. Itse rohkaistuin aikoinaan ostamaan omakseni vasta sarjan kolmannen osan, konsolipeelo kun olen. Homma jäi kuitenkin kesken noin kymmenen tunnin jälkeen, enkä erityisemmin pitänyt pelistä muutenkaan. Kosolti kehuttu Fallout: New Vegas maistui paremmin, mutta sekin jäi kesken karuuden ja bugisuuden vuoksi. Kun sitten tuli Fallout 4:n vuoro, arvasit oikein: leikki jäi kesken jo muutaman tunnin jälkeen.
Kelataan ajassa aina tähän vuoteen saakka. KonsoliFINin ylläpidolle tarjottiin noin kuukausi sitten Fallout 4:n synttäriversion arviokoodia, vieläpä melko uudenkarhealle Switch 2:lle. Tuumailin aikani ja päätin antaa nelososalle vielä yhden mahdollisuuden, näin vuosikymmen myöhemmin. Suureksi yllätyksekseni olen tykännyt matkasta paljon enemmän kuin vuonna 2015. Voisin jopa todeta, että Fallout 4: Anniversary Edition on suorastaan erinomainen teos, joten takki on kääntynyt tyystin. Mites tässä nyt näin kävi?
Syitä on varmaan monia aina ikääntymisestä lähtien, mutta veikkaisin, että yksi isoimmista tekijöistä on The Walking Dead, nimenomaan televisiosarjaversiointi. Kyllä, luit oikein, joten antakaa kun selitän. Itse en siitäkään aiemmin juuri piitannut, mutta olemme kumppanini kanssa tiirailleet sarjaa viime aikoina siihen pisteeseen, että seitsemäs kausi on alkutekijöissään. Samalla olen viimein oppinut oivaltamaan, mikä tässä sarjassa on sen kaikesta synkkyydestä huolimatta niin hienoa. Voisi siis sanoa, että The Walking Dead on muovannut ajatteluani siten, että yhtäkkiä Falloutinkin pelaamisesta on tullut luontevaa ja itse asiassa pirun hauskaa, sen karusta premissistä huolimatta.
Sota ei koskaan muutu ja lapsikin on hukassa
Koska viimeisimmästä Fallout 4 -arviostamme on tosiaan se kymmenen vuotta aikaa, kerrataan lyhyesti mistä teos kertoo. Eräänä lokakuisena aamuna vuonna 2077 tarinan päähenkilö, faija, katsoo sumuiseen peiliin (samalla pelaaja koostaa hahmon ulkonäön mielensä mukaan) ja toteaa pelisarjan teeman mukaisesti, että sota ei koskaan muutu. Hänen vaimonsa (jonka voi muuten myös valita pelattavaksi hahmoksi) pyytää häntä lopettamaan peilin varaamisen. Tämän jälkeen päähenkilö käveleskelee perheen talossa ja keskustelee tyytyväisenä heidän Codsworth-robotin kanssa, joka toimii eräänlaisena taloudenhoitajana sekä pienen Shaun-vauvan lapsenlikkana perheessä.
Eipä aikaakaan, kun erään Vault-Tec Corporationin edustaja saapuu perheen ovelle. Mies kertoo, että poppoon ansioiden vuoksi heille on päätetty myöntää oikeus päästä paikallisen Vault 111 -holvin suojiin maan alle luonnonkatastrofin tai sodan sattuessa. Päähenkilö suhtautuu ymmärrettävästi tietoon varauksella, mutta pian miehen lähdettyä Codsworth kehottaa perhettä vilkaisemaan telkkaria. Uutiset kertovat karua kieltään – Yhdysvaltoja pommitetaan paraikaa ydinasein. Samassa hälytyssireenit alkavat ulvoa tapahtumapaikkana olevassa Sanctuary Hillsissä, mikä saa kaikki asukkaat pakenemaan paikalliseen holviin. Lukuisia ihmisiä jää kuitenkin odottelemaan karua kohtaloaan holvin ulkopuolelle, sillä vain hyväksytyt pääsevät turvatarkastuspisteen ohi.
Lopulta perhe laskeutuu holviin kreivin aikaan, vain sekunteja ennen kuin räjähdys iskee. Sisällä holvin yksi valvojista toivottaa uudet asukkaat tervetulleiksi, heille annetaan haalarit, ja lääkäri kehottaa heitä siirtymään desinfiointi- ja paineentasauskammioon. Vain muutaman hetken kuluttua kapselin sisälle pistetty päähenkilömme todistaa, kuinka mystinen mies avaa hänen puolisonsa kapselin ja yrittää ottaa Shaunin. Puoliso pyristelee vastaan, jolloin mies tappaa tämän ja varastaa vauvan. Mies katsoo sitten päähenkilöä ja kutsuu tätä ”varasuunnitelmaksi” ennen kuin poistuu. Miksi tämä perhe koki näin karun kohtalon, vaikka heidän piti olla turvassa?
Jonkin ajan kuluttua kapseli avautuu ja käy ilmi, että kyseessä oli syväjäädyttävä kammio. Päähenkilöllämme on käynyt onni onnettomuudessa, sillä muut asukkaat ovat tukehtuneet kuoliaiksi omissa kapseleissaan. Musertuneena surun keskellä pelaaja ottaa puolison vihkisormuksen talteen ja vannoo kostoa, kuka ikinä tämän takana onkaan. Pian ulostauduttuaan mies tajuaa olevansa ainoa eloonjäänyt, sillä hissillä noustessaan takaisin maan pinnalle edessä avautuvat Sanctuary Hillsin rauniot. Palattuaan kotitalolleen hän löytää hämmästyksekseen Codsworthin, joka kertoo, että perheen elämää mullistaneesta aamusta on kulunut 210 vuotta. Pojasta puolestaan ei näy minkäänlaisia merkkejä.
Näistä "piristävistä" lähtökohdista starttaa Fallout 4. Intro-osuus on edelleen todella sykähdyttävä kaikessa vangitsevuudessaan ja melankolisuudessaan, joten on yllättävää, että tarinavetoisuus jää pitkäksi aikaa aavistuksen taka-alalle. Pääjuonessa itsessään ei nimittäin ole hirveän montaa varsinaista tehtävää ennen "THE haaraumaa", mutta tämä ei sinällään haittaa – Fallout 4:llä on kerrottavanaan lukuisia sivukäänteitä ja jopa tarinoita tarinoiden sisällä. Pelaaja voi käytännössä edetä juuri kuten haluaa, mutta The Walking Deadista tuttu mentaliteetti kannattaa ottaa takataskuun: resursseja ei ole koskaan liikaa, joten paikkoja kannattaa raidata ahkerasti muun muassa ammuksien, ruuan sekä terveyspakkauksien toivossa.
V.A.T.S. = "Vähän" Ankea, mutta Tapahtumarikas Seikkailu
Tarinavetoisen alustuksen jälkeen pelaajalle tarjotaan haalea suuntaviiva oikeaan suuntaan, jonka jälkeen ohjaimen haltija voi luoda pitkälti itse oman "lukujärjestyksensä". Voi seurata yksistään draamankaarta ja lineaarista polkua, mutta myös vapaasti tutkia rähjäisen joutomaan lukuisia hökkeleitä ja bunkkereita tai haastaa roistokeskittymiä taisteluun. Maailma tuntuu joka käänteessä karulta, ja useimmat ihmiset ja oliot ovat pelaajapoloista vastaan, koska kaikki elossa olevat yrittävät vain selviytyä. Mutta neuvokkuus ja nuohoaminen – kaksi kovaa ännää – palkitsevat pelaajaa kiitettävästi, minkä johdosta seikkaileminen Falloutin maailmassa tuntuu usein todella tyydyttävältä.
Vastoin kaikkia odotuksia pelaaja ei tosiaan ole ainut hengissä säilynyt ihminen, vaan matkan varrella kohdataan monenmoista porukkaa. Kuten Fallouteissa yleensä, tyyppien kanssa keskustellessa voi ystävällisyyden ohella valita olevansa suostutteleva niljake tai ihan vaan mulkku. Juttutuokiot tarjoavat pelaajalle aina muutaman vastausvaihtoehdon parilla sanalla kuvailtuna, ja tämä aiheutti aikoinaan kovasti kritiikkiä, koska ennen repliikit näki kokonaisuudessaan. Omaan makuuni tämä ei kuitenkaan liiemmin haitannut, vaan vastaukset kuulostivat pitkälti sellaisilta kuin ennakkoon kuvittelinkin.
Kuten todettua, uusimmat Falloutit yhdistävät ajan lähes pysähdyksiin hidastavan V.A.T.S.-systeemin tosiaikaiseen räiskyttelyyn. V.A.T.S. tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden tähdätä rajoitettujen AP-pisteiden turvin kohdettaan rauhassa kroppaan, päähän tai vaikka jalkoihin jos se sattuu tuntumaan siinä hetkessä hyvältä. Usein tarkkuusammunta on tarpeen toki senkin takia, että vihollisilla on päällään erilaisia panssareita. Puolestaan tosiajassa tapahtuva räiskintä ei mielestäni ole skarpeimmasta päästä, mutta V.A.T.S:n kanssa yhdistettynä homma toimii oikein hyvin. Tietysti hahmon- sekä roinankehityksen turvin aseiden osumatarkkuutta voi entisestään parantaa reissun edetessä. Matkaa ei myöskään tarvitse taittaa yksin, sillä taistelu- ja matkakumppaniksi saa muun muassa kosolti markkinoinnissakin näkyneen saksanpaimenkoiran.
Fallout 4 tarjoaa rouhean toimintansa ohella myös rauhallisempaa tekemistä. Omia majapaikkojaan voi kalustaa erilaisilla mööpeleillä, minkä lisäksi omavaraisuuttaan voi parannella rakentamalla muun muassa generaattoreita sekä kylvämällä kasvimaita. Tämä saattaa kuulostaa todella jälkiviisaalta, mutta sanon sen silti: olen todella vaikuttunut siitä valinnanvapaudesta, mitä Fallout 4 tarjoaa. Tämä pätee lähes kaikkeen, aina taistelemisesta alkaen – ainoastaan hätäily ja höyryveturina eteenpäin viilettäminen edesauttaa sitä, että ilman riittäviä varusteita ja aseita pelaaja on kyllä kusessa aika nopeasti. Viimeistään supermutantit tuhoaa huolimattoman seikkailijan sekunneissa.
W.A.U. = Warsin Arastelematon Ulkoasu
Fallout 4: Anniversary Edition on Switch 2:lla teknisesti pääosin mainiota työtä. Jopa 60 freimin ruudunpäivityksellä teos näyttää isollakin telkulla enimmäkseen varsin pätevältä – toki suhjua näkyy välillä, mutta mielestäni lievä rähjäisyys jopa sopii pelin rujoon luonteeseen. Kannettavassa tilassa kuvanlaatu sakkaa parhaalla ruudunpäivityksellä vähän pahemmin, joten tällä pelattaessa suosittelen vilpittömästi 40 freimin moodia kuvanlaadun ja sulavuuden täydellisen tasapainon saavuttamiseksi. Ulkoasulliset asiat vieläpä paranivat juuri äskettäin, kun Bethesda lisäsi teokseensa DLSS-tuen sekä muutamia muita parannuksia.
Fallout 4:n synttäripainos sisältää silmissäni aikalailla kaiken oleellisen, mitä siihen on aiemmin julkaistu. Peruspelin sekä peräti kuuden virallisen laajennuksen ohella mukana on yli 150 Creation Club -esinettä, kuten ainutlaatuisia aseita, power armor -haarniskakokonaisuuksia, rakennuspaketteja, maalipintoja, uniikkeja koteja sekä tietenkin koirakaverin kosmeettiset partikkelit. Varmuudella parranpärinää aiheuttava ratkaisu on puolestaan modituen puute, jonka mukanaoloa monet pitävät varmasti itsestäänselvyytenä. Itse kun en ole PC-jäärä vaan ikuinen konsolipeelo, en oikein edes osaa kaivata modeja. Fallout 4:ssä on jo nyt niin paljon kaikkea, etten kaipaa tähän megaeepokseen enää mitään lisäsäätöä.
Ai niin, heitetäänpä tähän vielä erilliset kehut ääniraidasta sekä -suunnittelusta. Huippusäveltäjä Inon Zurin kattauksen ohella teos sisältää kattavasti musiikkihistorian kaikuja 1930–1960-luvuilta, ja onpa mukana klassiselle musiikille omistettu radiokanavakin. Lisäksi Magnolia-hahmolle äänensä lainannut Lynda Carter luikauttaa useamman kappaleen lauluntekijä John Jarvisin sekä kitaristi Kerry Marxin kanssa.
J.U.H.L.A. = Jumalaisen Uhkaava, Harvinaisen Laadukas Auvo
Olen pahoillani, jos arvio on ollut täynnä itsestäänselvyyksiä – olen tässä selittänyt näkökulmiani sillä tavalla kuin olisin löytänyt tämän pelin ensimmäisenä ihmisenä maailmassa. Olen pitänyt itseäni kuitenkin pimennossa sen verran lahjakkaasti, että Fallout 4: Anniversary Edition onnistui aidosti yllättämään positiivisesti kokonaisuudellaan. Ennen kaikkea oli hienoa saada päihitettyä vanhat traumat, lähin verrokki kun oli yskivä, pätkivä ja kaatuileva PlayStation 4 -versio 10 vuoden takaa. Toki bugeja on hieman jäänyt tähänkin versioon, mutta ne ovat järjestään lähinnä huvittavia.
Olen kokenut valaistumisen, eikä siihen liity uskonto eikä edes ydinpommi. Muu maailma on toki kokenut tämän saman valaistumisen jo aikoja sitten, mutta vanhaa latteutta lainatakseni: parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
