Mainion Call of Duty 2:n jälkeen kolmososalta odotti samaa herkkua uudessa paketissa, mutta jo alkumetreillä pettymys oli suuri. Pelisarjan vahvin osa, loistavasti rytmitetty yksinpelikampanja oli kolmososassa tylsä ja ärsyttävä.

Pelin pelasti kakkosesta selkeästi parantunut moninpeli, mutta kunniaa Call of Duty -pelisarjalle tämä osa ei todellakaan tuonut.

Guitar Herot olivat pitkään monille yksi syy ostaa PS2. GH2 kuitenkin muutti tilanteen, kun Xbox 360 sai oman version kitarasankarien suosikkipelistä. GH2 on monin paikoin mainio peli, sen kappalevalikoima on suuri ja monipuolinen. Ensimmäiseksi Guitar Heroksi se on kuitenkin paikoin melko vaikea. Nuottien tulee osua todalla kohdalleen, jotta ne rekisteröidään soitetuiksi ja muutamat kikkailubiisit meinaavat polttaa hermot kokonaan.

Motorstorm oli parasta mitä PS3 tarjoili julkaisussaan. Ajopelinä yksinkertaisen toimiva tapaus loistaa moninpelipuolella. Valitettavasti verkkopuolen tekninen toteutus oli melkoisen kehnoa, mutta toisaalta mainiot laajennuspaketit antoivat pelin kaipaamaa ensiapua sisällön ohuuteen.

Ajettavuudeltaan eri luokat on pelissä saatu mukavasti tasapainoon, radat on mielenkiintoisia ja grafiikkakin rokkaa. Kaiken kaikkiaan Motorstorm on ajopeli, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan jaksaa kiinnostaa niin kauan kun siinä pelattavaa riittää, mikä on itselleni jo melko paljon nykyään.

Resistance oli itselleni pettymys. Teknisesti toimiva, paperilla kiinnostava julkaisu, joka kuitenkin väsähti pian alun jälkeen. Yksinpelissä ei ole fiilistä, ja kun ei ole fiilistä, ei pelissä eteneminenkään tunnu enää merkitykselliseltä. Edes perinteisesti mainiot Insomniacin suunnittelemat aseet eivät jaksaneet kiinnostaa, vaan osoittautuivat melko persoonattomiksi perustussareiksi, joissa ei vain ollut munaa.

Eye of Judgment on oikeasti uudenlainen ja innovatiivinen peli. Sen kameraohjaus yhdistettynä korttipelin fyysiseen keräilypuoleen vetoavat vain ilmeisen harvaan pelaajajoukkoon, mutta se joukko tuntuu rakastuneen peliin oikein kunnolla. Itseenikin tuotos iski, varsinkin keräilyaspektin kautta, mutta myös alta paljastui mainio peli. Korttipelinä EoJ on yksinkertaisempi kuin moni kilpailija, mutta konsolipelinä ja etenkin verkkopelinä se on aivan omanlaatuisensa.

Itse olen aina pitänyt Burnouttien tunnelmasta, aina sarjan ensimmäisestä ja hyvin keskinkertaisesta osasta saakka. Burnout Paradise on ensimmäinen osa, joka todella rikkoo sarjan perinteistä kaavaa. Uusi vapaampi ympäristö on sekä siunaus että kirous. Hetkellisiä pelejä on melkeinpä mahdontonta ottaa enää uudistuksen jälkeen, mutta tekemistä on luonnollisesti paljon aikaisempaa enemmän. Yllättävää kyllä myös ruudunpäivitys pysyy tasaisena vaikka peli on todella upean näköinen ja ympäristö laaja.

Project Sylpheed ei kauheasti intohimoja herättänyt. Lojuihan peli vuoden ajan hyllyssä koskemattomana, sen jälkeen kun pelin ensimmäinen tehtävä oli mennyt läpi. Pakko kuitenkin myöntää, että peli parantaa pidemmälle edetessään kuin sika juoksuaan. Ja kun vauhtiin pääsee, peli pitää otteessaan loppuratkaisuun saakka.

Stranglehold iski puskista. Toki John Woon elokuvat ovat aina olleet mieleeni, mutta silti joka kerta kun pelin kannessa loistaa jokin elokuvamaailmassa menestynyt henkilö tai brändi, alkavat hälytyskellot soimaan. The Chronicles of Riddick oli elokuvapelien osalta iloinen poikkeus, ja Stranglehold voidaan lisätä samaan kategoriaan.

GTA IV on kaikinpuolin hiottu ja ainutlaatuinen pelikokemus. Pelattavuus, visuaalinen ilme ja etenkin äänimaailma ovat parasta A-luokkaa. Alkuun peli iskee lujaa, ja Rockstarin tuotosta on nostamassa jo vuoden parhaan pelin kärkikamppailuun. GTA kaatuu kuitenkin omaan ylivertaisuuteensa. Se tarjoaa pelaajalle jopa liian paljon tekemistä, jotta mielenkiinto kestäisi alusta loppuun. Tehtäväkuviot on koettu jo aiemmissa osissa, ja mitä pidemmälle peli etenee, sitä yksitoikkoisemmaksi ja tylsemmäksi peli muuttuu.