Ridge Racer tuonee useimmille pelaajille mieleen letkeän japanilaiskaahailun, PlayStation-konsolin julkaisun ja ehkä hilpeän Kaz Hirain huutamassa E3-lehdistötilaisuudessa. Moni varmasti yllättyikin, kun sarjan uusimman osan kehittäjäksi paljastui suomalainen Bugbear. Helsinkiläisstudio tunnetaan toki ajopeleistä, mutta Flatoutit ovat keskittyneet likaisempaan, aavistuksen maanläheisempään romuralliin kuin japanilainen kollegansa. KonsoliFIN kävi ottamassa selvää, mihin suuntaan Namco Bandain kaahailusarjaa oikein kuskataan.

Vähän Ridgeä

Ridge Racer Unboundedin nimi saattaa antaa ymmärtää, että kyseessä olisi Burnout Paradisen kaltainen avoimen maailman kaahailu. Peli toki sijoittuu yhteen kaupunkiin, mutta kisaa käydään tuttuun tapaan rajatuilla kaduilla. Shatter Bay hakee vaikutteita todellisista metropoleista, kuten Chicagosta, Detroitista ja New Yorkista. Se jakautuu esikuviensa tapaan tyylillisesti erilaisiin alueisiin. Kilpaa ajetaan niin satamakonttien seassa kuin ydinkeskustan kerrostalojen lomassakin. Vuorokaudenaika vaihtelee aamuruskosta auringonlaskuun, joskaan öisistä katukisoista ei päästä tällä kertaa nauttimaan. Bugbearin mukaan ne eivät yksinkertaisesti toimineet halutulla tavalla.

Edellä annettu kuvaus ei välttämättä huou sitä Ridge Racerille tyypillistä tunnelmaa, mutta se on ainakin osittain tarkoituksellista. Shatter Baysta on haluttu tehdä hieman sarjan aikaisempia ympäristöjä synkempi. Vaikutteita tuolle visuaaliselle tyylille ja tunnelmalle on haettu paitsi oikeista kaupungeista, myös viihdemaailman teoksista. Kuulostaa ehkä hieman oudolta listata kaahailupelin inspiraatioksi Christopher Nolanin elokuvat kuten Inception ja Dark Knight. Toisaalta se puhuu kehittäjienkin toistaman sanoman puolesta: tällä Ridge Racerilla pyritään vetoamaan toimintapelien ystäviin.

Kisoja ajetaan aamun tai illan hämärässä mutta ei yön pimeydessä.

Ensimmäisenä katse kiinnittyykin pelissä juuri visuaalisiin seikkoihin, jotka muistuttavat Flatoutista. Kaupungin kadulla kurvailee joukko urheilu- ja muskelikaaroja. Yksi tönäisee toisen päin seinää, ja tämä pyörähtelee tyylitellyn hidastuksen saattelemana katon kautta ympäri. Pelti paukkuu, ryske käy ja romua tulee. Sama meno jatkuu, kun pelaajan auto syöksähtää edelleen yhtä tyylikkäästi rakennuksen läpi palasten lennellessä tielle ja räjähdysten maustaessa toimintaa. Pelin nimi on Ridge Racer, mutta eihän se näin päällisin puolin oikein siltä vaikuta.

Paljon Raceria

Visuaalisesta kuorrutuksestaan huolimatta Ridge Racer Unbounded muistuttaa kuitenkin tuntumaltaan jo huomattavasti enemmän japanilaista kaahailua. Tämä käy selväksi, kun pääsee ensimmäistä kertaa kokeilemaan sitä kuuluisaa sivuluisua. Näpäyttämällä B:tä kahdesti auto lähtee jo loivassa kaarteessa kylkimyyryyn, ja jyrkemmissä mutkissa mennäänkin melkein perä edellä. Luisujen syvyys tuntuu yllättävältä. Fysiikkamalli on maanläheisempi kuin villeimmissä Ridgeissä, eikä meno näytä raiteilla luistelemiselta. Keskeneräisessä versiossa pelaajan auto lähtee vielä ehkä turhan hanakasti käsistä, jos joku sattuu töytäisemään sitä kesken komeimman kaarroksen, mutta muuten tuntuma on oikeassa suunnassa.

Kaaroilla ei suinkaan driftailla pelkän huvin vuoksi. Mutkiin aggressiivisesti nojaamalla kerätään perinteisen turbon kaltaista tuhovoimaa, jonka pääsee aktivoimaan vasta mittarin täytyttyä. Sen avulla pelaaja voi tuhota radan ympäristöä, avata oikoreittejä ja kiusata vastustajiaan. Ratakierrosta nopeutetaan esimerkiksi hyppäyttämällä rakennusten seinien läpi. Toisinaan loikkia maustavat ylimääräiset räjähdykset Michael Bayn malliin. Lisäksi tuhovoimalla saa lyhyen nopeuslisäyksen, jonka turvin voi vaikka teilata kilpakumppaneita radan varrelle. Autoilla on vaihteleva määrä kestävyyttä: raskaammat muskelimobiilit kestävät kovempaakin kuritusta, kun taas heiveröisemmät sporttikaarat lentävät päin seiniä jo yhdestä töytäisystä.

Pelin olisi tarkoitus sisältää 20 uniikkia autoa ja muutamia variaatioita siihen päälle. Jokainen auto koostuu noin 50 osasta.

Taitavan pelaajan pitäisi saada tuhovoimamittarinsa täyteen käytännössä kahden mutkan aikana. Testiversiossa vaikeustaso oli säädetty todella tiukaksi, joten pärjäämisen eteen sai tehdä lujasti töitä. Mikäli kehittäjien puheisiin on luottaminen, peli halutaankin tasapainottaa niin, että voittaminen vaatii tuhovoiman aktiivista hyödyntämistä. Pelkällä ajamisella ei korkeimmalle korokkeelle nousta.

Pelaajan ei tarvitse liikaa huolehtia esimerkiksi tunnelin pystypilareihin pamauttamisesta tai siviiliautojen töytäisemisestä. Siihen jopa kannustetaan, sillä pelaajalle heitetään pisteitä aiheutetun tuhon perusteella, eikä pienestä törmäilystä menetä kummoisesti vauhtia. Bugbearin mielestä tämän asenteen välittäminen pelaajalle on elintärkeää. Vaikka uratilassa ei pokkaisikaan mitaleita joka kisassa, pitäisi eteenpäin päästä. Alati karttuva pistesaldo nimittäin nostaa pelaajan kokemustasoa ja avaa uusia leluja rällättäväksi. Erilaisia pelimuotoja pitäisi olla lopullisessa pelissä kymmenisen kappaletta. Enemmän romurallin suuntaan viittaavat koitokset kuulostavat houkuttelevilta, mutta testisessioissa päästiin kokeilemaan vain tuhovimmalla höystettyä kilpa-ajoa.

Ja tuhdit leukaperät

Kehittäjät lupaavat, että uratilassa riittää pelattavaa kuudesta kymmeneen tuntia. Se saattaa kuulostaa vähältä, mutta jokainen Flatoutia tai Burnoutia verkossa pelannut tietää, missä vauhti ja vaaralliset tilanteet todella piilevät. Ajatus intensiivisistä verkkokisoista kutkuttaa, mutta valitettavasti niistä ei vielä tarjottu salaperäistä myhäilyä kummempaa informaatiota.

Tietoa kisan kulusta heijastetaan rataympäristöön Splinter Cell Convictionin tapaan.

Verkko-ominaisuuksiin ja yhteisöllisyyteen panostaminen kuuluu kuitenkin Bugbearin suunnitelmiin, mistä kielii jo pelin City Editor. Perinteistä rataeditoria muistuttavalla työkalulla voi kyhätä omia pikkukaupunkejaan, joihin puolestaan pääsee suunnittelemaan erilaisia kisareittejä. Käytännössä lopputuloksena pitäisi siis olla eräänlaisia miniversioita tarinatilasta. Kaupunki kootaan valmiista palikoista, joita avautuu lisää peliä jauhamalla ja tasoja keräämällä. Yhteensä erilaisia osasia piisaa noin 80 kappaletta. Ratojen koon kanssa ei ainakaan pitäisi tulla ongelmia, mutta suurin kysymysmerkki koskeekin vaihtelua ja syvyyttä. Editorista näytettiin hyvin varhaista versiota, joka vaikutti jo nyt riittävän helppokäyttöiseltä.

Ridge Racer Unbounded kurvailee kauppoihin joskus ensi vuonna. Nähdyn perusteella se voi iskeä Burnoutin kaltaista adrenaliinipitoista toimintakaahailua kaipaavien pelaajien suoneen. Pelattavuuden osalta suunta on oikea, kunhan terävimpiä särmiä hiotaan vielä. Tarinatilaa kriittisemmässä asemassa on moninpelin onnistuminen. Mikäli suurten ja salaperäisten lupausten takana piilee totuuden siemen, on Unboundedilla kaikki avaimet menestykseen. Silloin nähdään, onko Ridge Racer -nimi pelille taakka vai tuki.