Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Vuonna 1994 brittiläinen Rareware päräytti Nintendon avustuksella maailmaan sellaisen pikkuteoksen kuin Donkey Kong Country, joka jätti käytännössä ikuisen jäljen pelimaailmaan. Sarjaan ilmestyi Super Nintendolle lopulta yhteensä kolme osaa, joista toinen oli kenties se sarjan kohokohta. Kun pelit siirtyivät 90-luvun aikana pitkälti 3D-aikaan, jäivät kaksiulotteiset tuotokset käsikonsoleita lukuun ottamatta paitsioon melko pitkäksi aikaa.

DKC:n kaksiulotteista jatkoa saatiin odottaa aina 2010-luvulle saakka, jolloin Wiille ilmestyi Retro Studiosin värkkäämä Donkey Kong Country Returns. Vuonna 2014 Wii U:lle julkaistiin jatko-osa Donkey Kong Country: Tropical Freeze, joka oli vähintään yhtä mainio teos. Pelit saivat osakseen paljon kehuja ja ne myös möivät todella hyvin, varsinkin ensiosa. Ne olivat tyyliltään kuitenkin hieman erilaisia verrattuna SNES-veljiinsä, joka selittyi paljolti sillä, ettei Retro Studiosilla työskennellyt lainkaan entisiä rarelaisia.

Tropical Freezeen saatiin sentään mukaan vanha tuttu säveltäjä David Wise, joka oli tekemässä alkuperäisen trilogian ikonista soundtrackia. Silti, vaikka allekirjoittanut piti todella paljon näistä uusista apinaseikkailuista, oli väkisinkin sellainen tunne, että jotain näistä tuotoksista puuttui. Kunnes sitten eräänä päivänä…

"Hauska tappa vanha tuttu"

Nykyään Rareware on yhä olemassa ja voi paksusti, sillä Microsoft osti yhtiön vuonna 2002 huikealla 375 miljoonan dollarin hinnalla ja on tätä nykyä edelleen jenkkijätin alaisuudessa. Pelkästään tuossa kaupassa yhtiön jätti kuitenkin jo 30 työntekijää, joten kaikkia maisemanvaihdos ei miellyttänyt. Vuosien varrella firma työsti Microsoftille muun muassa Kameo: Elements of Powerin, Perfect Dark Zeron, kasan Kinect-pelejä ja viimeisimpänä Sea of Thievesin, jonka parissa työ jatkuu edelleen. Monien mielestä Rare ei kuitenkaan koskaan palannut entisaikojen loistoonsa.

Lopulta vuonna 2014 kuusi entistä rarelaista perustivat Playtonic Gamesin, ajatuksenaan tehdä Kickstarterin avulla peli nimeltään Yooka-Laylee, joka tulisi olemaan henkinen jatko-osa vuoden 1998 Banjo-Kazooielle. Kampanja oli todella onnistunut, sillä projekti keräsi miljoonia, mutta kun peli lopulta ilmestyi, jätti se kovin valjun maun suuhun.

Vaikka kyseessä oli ihan kelpo kolmiulotteinen tasoloikka henkisen edeltäjänsä tunnelmissa, olisi se kaivannut kenttiensä puolesta rutosti hiomista ja tiivistämistä. Yooka-Laylee ylsi kuitenkin miljoonamyyntiin vuonna 2018, joten projekti oli kelpo menestys. Hieman yllättäen Playtonic julkisti kesäkuussa 2019 jatko-osan nimeltään Yooka-Laylee and the Impossible Lair, jonka oli määrä olla puhtaasti 2D-tasoloikka. Voisiko tässä nyt vihdoinkin olla se ”oikea” Donkey Kong Country 4 entisten rarelaisten tekemänä?

Kuningas Mehiläinen ja Täti Hunaja

Pelin juoni edustaa lauantain aamupiirrettyosastoa: pelaaja ohjastaa Yooka-kameleonttia, jolla on apunaan Laylee-niminen lepakko. Paha Capital B on pistänyt Royal Stingdom -nimisen valtakunnan sileäksi ja pelaajan tehtäväksi jää järjestyksen palauttaminen ja Queen Phoebeen Royal Beettallionin eli mehiläispataljoonan pelastaminen. Pelkästään tässä lauseessa on jo sanaleikkiä niin paljon, että heikompia hirvittää.

Näitä viljeltiin toki jo Raren vanhoissa peleissä, joten kieltämättä näitä lukiessa tulee kotoisa olo. Huumori on vaikea laji, joten tällainen lähestymistapa on aina pienimuotoinen riski. Mielestäni käsikirjoitus on kuitenkin sangen onnistunutta, sillä brittihuumorin ystävänä pieni hymy on päällä koko ajan. Ymmärrän mainiosti, ettei tämä kaikkiin iske, mutta itse viihdyin.

Nätti kuin kameleontti ja lepakko pienenä

Nykyisin 2D-pelejä tehdään indie-skenen takia kolmetoista tusinaan, joten joukosta erottuminen voi olla todella haastavaa. Playtonic onnistui kuitenkin jo ensimmäisessä pelissään luomaan todella hyvän pohjan sarjalleen, jossa charmanttia pääkaksikkoa ohjastetaan näteissä ja värikkäissä maailmoissa kohdaten mitä erikoisempia tuttavuuksia aina käärmeistä ja keijuista kaivoskärryihin, tykkeihin ja jopa pilviin. Ja kyllä, aitoon Rare-tyyliin kaikki osaavat puhua siansaksaa ja niillä on mulkosilmät.

Kokonaisuuden kruunaa klassinen arkkivihollinen Capital B, joka muistuttaa hivenen Itse Ilkimyksestä tuttua Felonius Gruta. Pelistä on jo nähty lukuisia fanien tekemiä animaatioita, joten seuraavaksi voisi olla sitten sen Netflix-sarjan vuoro, eikö niin?

Kuten sanottua, ensimmäisessä Yooka-Layleessa oli omat ongelmansa, mutta nyt ulottuvuuksien vähennyttyä yhdellä on Playtonic kenties pystynyt keskittymään itse pelattavuuteen ja kenttäsuunnitteluun enemmän kuin aikaisemmin. Grafiikka on värikästä ja kerrassaan miellyttävän näköistä. Vaikka testaamani Switch-versio pyörii televisioruudussa muita versioita alhaisemmalla resoluutiolla, en huomannut grafiikassa minkäänlaista sumeutta.

Kannettavassa muodossa resoluutio on puolestaan niinkin alhainen kuin 540p, joka sekin näytti pikkuruudulta nätiltä. Isommilla konsoleilla saa luonnollisesti lisää säihkettä korkeamman resoluution ja terävämmän ulkoasun muodossa.

Mikä parasta, Switch-omistajien ei tarvitse tyytyä kakkosviulun soittajan rooliin ruudunpäivityksenkään suhteen, vaan kaikki versiot toimivat moitteettomasti 60 freimin nopeudella ilman pätkimisiä. Tämä tekee pelattavuudelle ihmeitä ja kontrollit ovatkin viimeisen päälle hiottuja, sillä virheistä saa syyttää vain itseään.

Pelin kenttäsuunnittelu on onnistunutta ja vaihtoehtoisia etenemistapoja riittää. Lisäksi kentät ovat suunniteltu selvästi myös pikapelaajia silmällä pitäen, jotta he pääsevät rikkomaan uusia maailmanennätyksiä mahdollisimman sulavasti. Jotkut kentät saattavat olla aavistuksen liian pitkiä (köh, Impossible Lair, köh), mutta sekin on lähinnä makuasia. En ehtinyt tympääntymään yhdessäkään.

Svengaa kuin pörriäinen

Raren peleihin ja sittemmin Yooka-Layleehen rinnastetaan aina svengaava ja mieleenpainuva musiikki. The Impossible Lair ei ole poikkeus, sillä musiikista vastaa kaikille retrosedille tuttu David Wise Matt Griffinin ja Dan Murdochin avustuksella. Grant Kirkhope on puolestaan tehnyt tällä kertaa kaikki Overworld-variaatiot. Ääniraitaa ei voi kylliksi kehua, sillä Wise pistää parastaan vuosikausiin ja vaikkapa Frantic Fountains -kenttä tuo elävästi mieleen Donkey Kong Countryn.

Samalla ei sorruta kuitenkaan pelkkään matkimiseen, vaan koko setti seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Pelin musiikkikattaus löytyy myös tätä nykyä Spotifysta, joten suosittelenkin ehdottomasti kuuntelemaan, ”mistä kaikki pörinä on peräisin”.

Kaikki kerätään

Peli koostuu 2D-kenttien lisäksi 3D-overworldista, joka ei toimi pelkästään kentänvalintana, sillä se on melkein kuin oma pelinsä. Kaksiulotteisissa kentissä kerätään edellisestä osasta tuttuja sulkia, jotka toimivat myös rahana. Lisäksi joka kentästä löytyy viisi kolikkoa, jotka puolestaan toimivat valuuttana ainoastaan Trowzer-käärmeelle (hih hih, housukäärme).

Häneltä voi ostaa pääsyn seuraavalle alueelle aina, kun tarpeeksi kolikoita on kasassa. Peli ei täten pakota keräämään aivan kaikkea, vaan keräilyn ja hyppelyn suhde on varsin hyvin kohdallaan. Aina kentän läpäistessään pelaaja vapauttaa yhden Queen Phoebeen kuninkaalliseen mehiläispataljoonaan kuuluvan mehiläissoturin.

Kun kaikki 48 pörriäistä on kasassa, suunnataan ”mahdottomaan lymypaikkaan” haastamaan itse Capital B. Vaikka pelaaja voi halutessaan hypätä kenttään vaikka kokonaan ilman apulaisia, en vilpittömästi suosittele menemään sinne yhtään aikaisemmin, sillä ”mahdoton lymypaikka” on oikeasti nimensä veroinen. Kuningattaren mehiläiset toimivat nimittäin ”hit pointseina” eli energian lähteenä, joten usko huviksesi: jokaista niistä tarvitaan. Älä sitten sano, etten varoittanut.

3D-overworldissa kuljeskelu koostuu lähinnä aivopähkinöiden selvittelystä, tutkiskelusta ja kerättävien löytämisestä. Edellä mainittujen asioiden lisäksi 3D-kartalta löytyy edellisen osan tapaan Tonicceja (ei gin), jotka tuovat pelaajan ohjastamalle parivaljakolle mitä erilaisimpia kykyjä aina oikeasti hyödyllisistä jutuista esteettisiin kuvafilttereihin ynnä muihin. Aina ”reseptin” löytäessään pelaaja voi ostaa kyvyn itselleen, mutta tämä on etenemisen kannalta täysin vapaaehtoista.

Etukäteen ajattelin tutkiskelun olevan rasittavaa ja lähinnä pelin keinotekoista pitkittämistä, mutta itse asiassa se tuo juuri sopivaa vaihtelua tasoloikintaan. Myöskään kaksiulotteisten kenttien koluaminen kahteen kertaan ei häiritse, sillä kerran kentän läpäistyään niihin tulee niin paljon muuttujia, ettei niitä edes tunnista enää samaksi.

Mehiläisvaltakunnassa tuoksuu hunaja

Playtonic Gamesin alkutaival Yooka-Layleen kanssa oli ehkä hiukan kompuroiva, mutta Yooka-Laylee and the Impossible Lair on oikeasti todella hyvä tasohyppely. Kysymys kuuluu, onko se kauan ja hartaasti odotettu ”Donkey Kong Country 4”? Mielestäni ei, mutta se johtuu siitä, että se seisoo niin tukevasti omilla jaloillaan, ettei Nintendon gorillaa edes ehdi liiemmin kaivata. Odottelenkin jo vesi kielellä, mitä Playtonic keksii seuraavaksi kameleontin ja lepakon päänmenoksi.

Ai niin. Pelin isoin miinus on ehdottomasti itse Impossible Lair. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tasohyppelypelissä on haastetta, mutta tämän tason helvetin pitäisi olla vapaaehtoista (kuten vaikkapa juuri Nintendon peleissä) eikä pelin läpäisyn kannalta välttämätöntä. Sen, joka keksi ”mahdottoman lymypaikan”, voisi laittaa kölin alta. Julkaisun jälkeen tulleen päivityksen myötä kenttään lisättiin onneksi muutama välitallennuspiste, joten hampaat irvessä ei tarvitse enää yrittää luolaa läpäistä.

Jos pelille pitäisi lätkäistä arvosana, olisi se viiden tähden viihdettä.

Kirjaudu kommentoidaksesi

Studiot: 
Julkaisijat: