The Mask -hahmolla on kosolti yhteistä valkokankailta tuttujen Hämähäkkimiesten, Wonder Womanien ja Wolverinien kanssa. Kaikki ovat nousseet siivilleen ensin sarjakuvista, minkä jälkeen niistä on tehty aimo läjä elokuvia sekä videopelejä.

Super Nintendolle julkaistu The Mask perustui elokuvaan, joka taas perustui sarjakuvaan. Vaikka näiden eri viihteenmuotojen nimikkohahmoa ei ole tullut aiemmin miellettyä supersankariksi, niin juuri sellaisesta tässä naamiomiehessä on kyse.

Eikä vuonna 1995 julkaistu tasoloikkatoimintapeli ole hassumpi tekele noin muutenkaan. Kyseessä ei ehkä ole suorastaan Oscarin, Pulitzerin tai Nobelin rauhanpalkinnon arvoinen mestariteos, mutta keskivertoa parempi lisenssituotos joka tapauksessa.

Se punainen mekko

Kaikille, jotka eivät ole The Mask -elokuvaa nähneet: suosittelen ottamaan sen katsottavien rainojen listalle. Varsin viihdyttävä filmi oli jopa Oscar-ehdokkaana erikoisefektien kategoriassa. Myös pääosassa nähty Jim Carrey oli ehdolla saada Kultaisen maapallon suorituksestaan, ja Cameron Diaz teki varsin näyttävän valkokangasdebyyttinsä.

Elokuvan pääosassa tavataan Carreyn esittämä Stanley Ipkiss, joka muuntautuu mystisen naamarin avulla lähes kaikkivoipaksi sekopääksi. Vallaton ja vihreänaamainen The Mask -hahmo taipuu monenlaisiin yliluonnollisiin, sarjakuvien sivuille paremmin sopiviin tempauksiin. Konekiväärin väänteleminen ilmapallosta ja oman ulkoasun salamannopea vaihtaminen kelvatkoot esimerkkeinä.

Jollain tapaa kuvaavaa on, että muistan edelleen elokuvan päähahmon nimen ilman lunttilappua, vaikka filmin edellisestä katselukerrasta on vuosia. Toki asiaan saattaa vaikuttaa filmiin perustuva animaatiosarja, jota pystyi männävuosina tapittamaan televisiosta. Ja lieneepä videopelilläkin jotain tekemistä asian kanssa.

Keltainen takki on kohta taas muotia

Peli noudattelee tavalla tahi toisella elokuvan juonta: paha herra Tyrell jengeineen yrittää saada kaupungin haltuunsa ja The Mask ilmestyy iskemään kapuloita rattaisiin. Ohuiden juonikuvioiden myötä naamionaamamme tasoloikkamäiskii tiensä läpi kaupungin. Matka vei muun muassa asuintaloihin, pankkiin, viemäreihin, puistoon ja aivan lopuksi Coco Bongo -klubiin.

Matkalla mätkitään monia vihollisia, muutamat purkutöihin erikoistuvat koneet, pahansisuinen vuokraemäntä, äänekkäitä herätyskelloja sekä muita vekkuleita tientukkeita. Haastavia loppuvastustajia riitti joka kentän lopussa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.

Vihulaisia kurmotettiin monin erikoisin keinoin. Viherpärstän normihyökkäys oli nyrkkeilyhanskoilla muksiminen, mutta muiden nappien takaa löytyi muun muassa pitkävartinen nuija, isosuinen äänitorvi sekä suurempi nippu aseistusta kuin mitä Etelävaltioiden aseintoilijoilla on hyllyllään.

Jos kaikki kuulostaa erikoiselta, niin kyllä, peli myös oli sitä. Mutta vain ja ainoastaan hyvällä tapaa! Super Nintendo -muotoon onnistuttiin kääräisemään elokuvan tunnelma sekä sen nimihahmon ominaisuudet todella näppärästi.

Savuttavaa, pysäyttäkää joku minut

The Mask ei ollut vuoden 1995 kaunein tasoloikka, mutta ei se myöskään pahalta näyttänyt. Hahmojen animointi oli varsin mainiota. Tai ainakin pääosahahmon, sillä vihernaama erikoisliikkeineen oli varsin päheän ja sulavan näköinen. Erityispeukun saa hahmon ylikoomisen näköinen hiipimisanimaatio. Osa vihollisista olisi sen sijaan voinut tarvita hieman lisäsärmäystä.

Kentät olivat ehkä tuotoksen pahin kompastuskivi, sillä ne olivat pahimmillaan suuria sokkeloita. Etenkin viemärikenttä jäi muistiini erikoisena kokonaisuutena, jonka loppuun pääsi parhaiten muistamalla ulkoa milloin hypätä minkäkin ilmastointiaukon kautta eteenpäin. Sama päti myös puistoon sijoittuvaan ruutuun, jossa piti hyppiä puiden latvustojen seassa. Oikea etenemissuunta ei ollut aina se selkein.

Musiikki oli muistini mukaan varsin hyvää, mutta aivan täysin en väitettäni allekirjoita kuunneltuani sävellyksiä juuri äskeittäin Youtubesta. Stanleyn kotitaloon sijoittuvan ensimmäisen kentän letkeä musiikki on aivan parasta, mutta muuten taso tuntuu vaihtelevan. Mutta tosiaan ensimmäisen kentän musisointi: onhan se nyt letkeä. Kuunnelkaa vaikka ylempää.

Kasvonaamio

Lisenssipeliksi The Mask ei ole hassumpi, sillä paljon huonompiakin tekeleitä on kyhätty kasaan tunnetuilla nimillä ratsastamalla. Kuten mainittua: peli onnistuu tuomaan elokuvan tunnelman ja höpsön hahmon mainiosti pienelle ruudulle. Huomattavaa oli, että kaikki naamiomiehen erikoiskyvyt olivat tavalla tai toisella lainattu suoraan filmistä. Vaivannäöstä sietää antaa Black Pearl Softwaren kehittäjille peukku.

Hieman noottia koodaajat taisivat kuitenkin saada yhdestä asiasta: Super Nintendo -tuotoksen kehittäminen vei näet aikanaan yllättävän paljon aikaa, joten tasoloikkailun Mega Drivelle suunniteltu versio jäi kokonaan julkaisematta. Liian myöhään filmin julkaisusta markkinoille saatava lisenssipeli ei liene kovinkaan kannattava sijoitus.

Reboottia, uusioversiota tai kotimaistuotantoa odotellessa

The Mask sai aikanaan hieman keskitasoista parempia arvioita osakseen. Itselleni jäi nimikkeestä varsin positiivissävytteiset muistikuvat, joten seikkailun pariin tekisi mieli palata jossain välissä. Pelistä lienee kuitenkin turha odottaa uusioversiota, ellei joku näppärä tekijä Hollywoodissa sitten saa ideaa päivittää elokuvakin nykyaikaan.

Mutta että uusioversio tai vaikkapa rebootti jostain aiemmin tehdystä ja nähdystä elokuvasta? Tuskin Hollywoodissa koskaan näin halpamaisiin ideoihin tartutaan.

------

Muistathan myös aiemmat Retromuistelomme? Tänä vuonna juttua on päästy lukemaan muun muassa Kirby's Adventuresta, SimTowerista sekä Def Jam: Fight for NY:stä.

Kirjaudu kommentoidaksesi