Call of Dutyjen moninpelibeetat ovat viimeisten vuosien varrella muodostuneet jo jonkin asteiseksi perinteeksi. Tällä kertaa Activision on kuitenkin keskimääräistä aikaisemmin liikkeellä. Varsin mielikuvituksettomasti nimetyn WWII:n etukäteismaistiaisia tarjotaan nyt reilut pari kuukautta ennen virallista julkaisua, kun yleensä testejä on suoritettu aivan H-hetken tuntumassa.

Kaksi viikonloppua käsittävässä suljetussa vaiheessa päästetään kehiin lähinnä pelinsä ennakkotilanneita. Ei olisi kuitenkaan valtaisan iso yllätys, mikäli portit avautuisivat laajemmallakin jakelulla vielä syksyn mittaan.

Takaisin juoksuhautoihin

Paluu toisen maailmansodan melskeisiin tarkoittaa verkkaisempaa tempoa kolmen futuristisen osan jälkeen. Rakettireput pysyvät poissa, eikä muitakaan aikakaudelle epäsovinnaisia leluja näy häiriöksi asti taistelukentillä. Aluksi jalkapatikassa eteneminen tuntuu jopa aavistuksen kankealta, mutta takavuosien tahtiin tottuu nopeasti. Meno edustaa silti ehtaa Call of Duty -laatua niin hyvässä kuin pahassa. Sulavan ruudunpäivityksen ja äärimmäisten tiukkojen kontrollien avulla sotiminen sujuu kovalla sykkeellä, vaikka punapistetähtäimet ja infrapunakamerat loistavat poissaolollaan.

Teknisesti peli vaikuttaa jo nyt monin tavoin valmiimmalta kuin viimevuotinen Infinity Warfare kauppoihin saapuessaan – tai sitä edeltävä Black Ops 3 synkimpinä hetkinään, kun palvelinten siedettävää toimimista joutui odottamaan viikkotolkulla hyvin sujuneen alkuhuuman jälkeen. Toki tasapainottamista ja erinäistä viilaamista tarvitaan muun muassa aseiden osalta. Esimerkiksi perinteisesti omiin näppeihin mainiosti sopineet Assault Rifle -luokan perusrynkyt jäävät tässä vaiheessa kankeutensa vuoksi lonkalta ruiskittavien SMG-aseiden sekä toista ääripäätä edustavien tarkkuuskiväärien varjoon.

Hahmojen kehityspuuta pistetään jälleen uusiksi. Tällä kertaa valitaan omaan pelityyliin sopivin divisioona, joka määrittelee myös matkan varrella käyttöön avautuvat erityiskyvyt. Uudistus kuitenkin kuulostaa dramaattisemalta kuin mitä se todellisuudessa onkaan, sillä divisioonaa voi vaihtaa mielin määrin vaikka kesken matsien.

Varovaisen lupaavaa

Tärkeimpänä edistysaskeleena karttojen rakenteessa palataan aavistuksen paremmalle polulle Infinity Warfaren raivostuttavien sokkeloiden jälkeen. Mitään välittömiä klassikkofiiliksiä maistiaisen kaksi areenaa eivät herättäneet, mutta klaustrofobisuuden ja ainaisten selkäänampujien vähentyminen jo tässä vaiheessa nostattaa toivoa. Tarjonta koostunee kuitenkin edelleen pienemmän kokoluokan kartoista, joten hektiseen hippaan kyllästyneiden tuskin kannattaa vaivautua tänäkään vuonna.

Kenttien visuaalinen ilme lumisine maisemineen tai tyrskyävine merenrantoineen vaikuttaisi olevan hyvällä tasolla, joten positiivisia merkkejä senkin suhteen on ilmassa. Sen sijaan sotilaiden animointi tuntuu laahaavan yhä paikallaan, ja toisinaan ryntäily näyttää melko koomiselta. Samoin asiansa muutoin ajava äänimaailma kalpenee yhä aggressiivisuudessaan kovimpien kilpailijoidensa rinnalla.

Normaalien tappomatsien ja alueiden hallitsemisten ohella beeta tarjoaa maistiaisen uudesta War-muodosta. Kyseessä on Sledgehammer Gamesin variaatio esimerkiksi Battlefieldeissä nähdystä Rushista, jossa toinen porukka puolustaa asemiaan vastapuolen yrittäessä edetä määränpäähänsä kohde kerrallaan. Moodi oli ensipuraisun perusteella viihdyttävä, mutta sen mielekkyys riippuu todella vahvasti kenttäsuunnittelusta. Beetan kartassa oli hyökkääjien kannalta selkeästi yksi kinkkisempi kohta, johon meno tyssäsi välittömästi ilman saumatonta yhteistyötä.

Parin illan mittaisen testin jälkeen odotukset Call of Duty WWII:ta kohtaa ovat varovaisen toiveikkaat. Viilattavaa riittää vielä, mutta paluu toiseen maailmansotaan on selkeästi osoittautumassa kaivatuksi piristysruiskeeksi sarjalle – niin hullunkuriselta kuin lause kuulostaakin. Viimeistään marraskuussa nähdään, jaksaako kutsu takaisin juoksuhautoihin kantaa alkuinnostusta pidemmälle.

Kirjaudu kommentoidaksesi