"Pilotwings 64 on suurenmoinen peli, siitä ei ole epäilystäkään", kertoo legendaarisen Super Power -lehden numero 3 / 1997. Pakko kai se on uskoa, koska lentelyteos sai kehuja myös virheettömästä ohjauksestaan sekä rennosta tunnelmastaan.
Eikä kehuminen tähän loppunut, sillä tekstissä luki seuraavanlainen ylistys: "Nyt Nintendon kehitystyö on ottanut jälleen askeleen eteenpäin, ja Nintendo 64:n valtavan kapasiteetin ansiosta Pilotwings 64:n pelaajat pääsevät täysin uuteen ja ihmeelliseen maailmaan, joka on rakennettu upealla 3D-grafiikalla."
Johan on. Onko kyseessä oikeasti kaiken ylistyksen arvoinen peli? Vastaus on kyllä, ainakin suurimmalti osin. Kyseessä on näet teos, jossa ei ole mitään vikaa.
Lento N64 eksoottisiin maisemiin
Pilotwings-sarja edustaa jo hieman unohdettua lentosimulaatiogenreä. Kyseisen nimen alla on tähän päivään mennessä julkaistu kolme osaa: Super Nintendon Pilotwings vuonna 1990, tässä tekstissä esiteltävä Nintendo 64 -jatko-osa vuodelta 1996 ja kepeä Mii-hahmoilla maustettu vuoden 2011 Pilotwings Resort 3DS:lle. Meno ei etenkään N64:llä ollut millään tavalla vakavaa, vaan tunnelma oli letkeä musiikeista ja lentovälineistä lähtien.
Tämän retromuistelon kohteena olevassa pelissä päästiin aluksi kolmen erilaisen harrastusmuodon kimppuun. Valittavana oli riippuliidin, gyrokopteri ja rakettireppu. Pelaajan jopina oli suorittaa kullakin kulkuvälineellä tehtäviä ja mieluiten vielä mahdollisimman hyvin. Suorituksista palkittiin pisteillä ja niiden myötä arvosanoilla ja mitaleilla, jotka puolestaan avasivat tien seuraavaan haasteryppääseen. Meno alkoi helppona, mutta haaste kasvoi huomattavasti pelin edetessä.
Tahkottavaksi aukesi matkan edetessä neljä pelimoodia lisää: laskuvarjohyppy, ihmistykinkuula, Jumble Hopper -vieterikengät ja lintumiehenä lentely. Kaikissa tehtävänä oli ansaita pisteitä eri haasteissa, mutta lintumiehen muodossa pilotin käsiin kiinnitettiin siivet vapaata lentelyä varten.
Pelialueita oli vain neljä, mutta ne riittivät vallan mainiosti jokaiseen koitokseen. Miljöinä nähtiin kompakti Holiday Island, trooppisempi Crescent Island, jään ja lumen verhoama Everfrost Island sekä Little States, miniatyyriversio Yhdysvalloista. Ensimmäiset tehtävät sijoittuivat kaikki Holiday Islandille, joka toimi pienen kokonsa takia varsin hyvin tutoriaalialueena. Little States sen sijaan oli valtava alue, jonka eri puolilta pystyi bongaamaan lukuisia tuttuja maamerkkejä. Ihmeteltävänä olivat muun muassa Vapaudenpatsas, Valkoinen talo, Seattlen Space Needle -torni sekä Grand Canyon. Löytyipä oikealta paikaltaan myös Mount Rushmore, jonka yksi kiviveistospresidentti oli tosin muokattu Marion muotoon.
Vaikka pelin kanteen olivat päätyneet vain miespilotit, oli hahmoja tarjolla kuusi: kolme miestä ja kolme naista. Lentäjät olivat kolmesta kokoluokasta, kevyestä painavaan. Paino vaikutti hitusen ohjaukseen, joka oli noin muutenkin vallan mainio. Jokainen kulkupeli ja härveli liikkui ainakin omaan käteeni todella hyvin Nintendo 64:n ohjaimella. Rakettirepun ohjaaminen oli jämäkkää ja volttien heittäminen vieterikengillä oli helppoa muutaman harjoituskerran jälkeen. Super Power oli samaa mieltä: "Ohjaus on suuremmalta osalta helppo, mutta ei kovin helposti opittava. Viihdytyskerroin huippuluokkaa." Tuntuma sai aviisilta 90 pistettä sadasta.
Parhaat ja maukkaimmat siivet
Lentohärvelien tehtävät olivat hauskoja. Riippuliitimellä hupaisinta oli pyrkiä ottamaan parhaimpia mahdollisia valokuvia halutuista kohteista, vaikkapa lentoon lähtevästä avaruusraketista tai uiskentelevasta merihirviöstä. Rakettirepulla muun muassa taiteiltiin pitkän ja kapean kalliokäytävän läpi mahdollisimman nopeasti tai tönittiin jättimäistä palloa maalialueelle.
Gyrokopteri puolestaan oli lennokeista nopein, joten sillä huristeltiin pidempiä reittejä renkaiden läpi tai – mikä huvittavinta – taisteltiin isoa Meca Hawk -robottia vastaan. Ilmahärveli oli varusteltu ohjuksilla, joita pystyi ampua matkaan kolme laakia kerrallaan. Niillä kelpasi osua maalitauluihin tai huvittavaa rääkymistä päästelevään Hawkiin.
Laskuvarjolla hypätessä tarkoituksena oli muodostaa kuvioita muiden hyppääjien kanssa ja lopulta laskeutua mahdollisimman keskelle maalialuetta. Lähes huijaamiselta vaikuttava tapa hoitaa laskeutuminen oli avata varjo metriä tai paria ennen maata. Realistista? Ei missään nimessä. Tehokasta ja runsaspisteistä? Ehdottomasti.
Ihmistykinkuulan pointtina oli ampua hahmo mahdollisimman keskelle maalitaulua. Viimeinen pisteitä jakeleva laji oli vieterikengillä loikkiminen, jossa saatettiin pomppia pitkiäkin matkoja paikasta A paikkaan B. Viimeinen koitos pomppuutti pelaajaa koko massiivisen Little States -saaren päästä toiseen.
Lintumiehenä lennellessä sen sijaan kaiken pistehöpinän sai unohtaa, sillä ajatuksena oli vain lennellä loistavan musiikin tahdissa. Kenties kuvia samalla napsien. Lentosään tahi vuorokauden ajan sai valita oman mielensä mukaan.
Tekemistä Pilotwings 64:ssä riitti. Super Power antoi haasteesta 89 pistettä todeten "Lukuisat tehtävät eivät ole helppoja selvitettäviä, mutta kun ne loppuvat, loppuu pelikin." Tämä on siinä mielessä huuhaata, että ainakin itse hinasin haasteita vielä pidempään kultamitalien ja piilotettujen hienouksien toivossa.
Lentäminen on pelaajien työtä
Neljän eri saaren tutkiminen tarjosi sangen viihdyttävää ajanvietettä. Veden ympäröimät alueet olivat nimittäin pullollaan pieniä hienoja yksityiskohtia. Mount Rushmoressa näkyvä Marion naamataulu muuttui Warioksi, kun putkimiestä ampui ohjuksella nenään. Kaupunkien katutasoa lähestyttäessä alkoi kaiuttimista kuulua liikenteen ääntä. Ja kun gyrokopterilla lenteli tarpeeksi matalalta tai jopa maata pitkin, pystyi bensatankin täydentämään bensa-asemilla. Onkaloihin ja muihin piiloihin oli myös piilotettu muutamat tähdet, jotka löytämällä pelaaja kiidätettiin saman tien lentelemään lintumiehenä.
Valokuvaaminenkin oli suurta hupia. Parhaat otokset pystyi tallentamaan pelikasetille, joskin talteen napattavien kuvien määrä oli hyvinkin minimaalinen.
Nykysilmillä katsottuna nimike on vanhentunut roimasti. Alueet näyttävät kovin tyhjiltä, päähahmot palikkamaisilta ja yksityiskohdat kovin vähäisiltä. Aikoinaan tuotos näytti toki hyvältä, joskin yksi Nintendo 64:n toinen julkaisupeli pesi sen melko helposti. Viittaan tällä sellaiseen pieneen nimikkeeseen kuin Super Mario 64. Super Power kehui kuitenkin graafista ulosantia seuraavasti: "Upeat maisemat ja vaikuttavat tehosteet. Täydellistä pienintä yksityiskohtaa myöden." Tässä kategoriassa ansaittiin 91 pistettä.
SuPon vaikkukorvat
Ylistystä jakanut Super Power -lehti on kyllä yhdessä asiassa hieman kuutamolla. "Musiikki ei ole mitenkään erikoista, mutta äänitehosteet ovat uskomattoman hyviä ja antavat pelille todenmukaisen ja jännittävän tunnun."
Musiikki ei ole mitenkään erikoista? Yksi Pilottisiivet 64:n parhaista puolista oli juuri sitä varten sävelletty musiikki! En tiedä mitä lehden toimittaja kuunteli, sillä kuuloelimillä nautittava tuotanto on pelissä hyvinkin letkeää ja joka ainoaan lentelylajiin kulloinkin sopivaa. Täydellinen esimerkki tästä on äärimmäisen rento sävellys, jonka sulosäveliä kuullaan lennellen vapaasti Birdman-moodissa. Tätä nerokkuutta voi kuulostella alempaa.
Sävellyksistä on kiitettävä Dan Hessiä, kenen tuotantoa ei ole peleissä kuultu sitten Pilotwings 64:n aikaisten vuosien. Nykyään mies puuhaa enemmän Skeleton Crew -bändissä. Hän on muuten käynyt useammat kerrat kiittelemässä sävellyksiään ylistäviä kommentteja Youtubessa. Hess myös iloitsi Nintendo Lifen haastattelussa kuinka tyytyväinen hän on sävellystensä saamaan vastaanottoon kohdeyleisöltä, vaikka 40-vuotiaat arvostelijat eivät niistä aikanaan innostuneet. Hieno mies.
Super Power antoi Äänet-kategoriassa pisteitä 93 sadasta. "Äänitehosteet tulevat sitä lähemmäksi mitä lähemmäksi niiden aiheuttaja tulee." Erikoisen kovat pojot siihen nähden, että musiikit eivät ole mitenkään erikoisia.
Pilottisiipien perintö
Tätä peliä tuskin nähdään enää koskaan, uudelleenjulkaisuna tai edes Nintendon uusien laitteiden virtuaalikonsoleilla. Miksikö? Pelijätti ei ole noteerannut nimikkeen olemassaoloa N64-vuosien jälkeen käytännössä lainkaan. Jotakuinkin ainoa viittaus peliin on kuultu Wii U:n Super Smash Bros. -mätkinnän musiikkiraidalla. Pedal Glider -kappaleessa kuullaan nimittäin Pilotwings 64:ssä kuultu melodia yhden ainoan kerran. Jos olet kiinnostunut kuulemaan tuon pienen maistiaisen, niin klikkaa tästä linkistä.
Syitä pelin unohtamiseen on monta ja kaikki ne totta kai löytyvät internetin syövereistä. Onko tuotoksessa käytetyn tekniikan lisenssi kenties vanhentunut? Nimikettä tehtiin yhteistyössä Paradigm-putiikin kanssa ja ehkä yhteisymmärrystä uudelleenjulkaisusta ei ole saatu. Onpa perusteluiksi esitetty jopa Little States -aluetta, jossa oman gyrokopterinsa voi lentää päin New Yorkin kaksoistorneja.
Oli miten oli, haluaisin todella kovasti olla väärässä, sillä Pilotwings 64 ansaitsisi tulla muistetuksi. Jopa Super Power diggasi pelistä kovin. Arvostelujen kyljessä pelejä kommentoinut Tohtori Wiili antoi sille 91 pistettä sadasta, Topi puolestaan 89. Varsinaisessa arvostelussa arvosanaksi tuli tasan 90 pistettä.
Pilotwings 64:ssä ei ole mielestäni mitään vikaa, vaan kaikki sen osa-alueet toimivat juuri niin kuin pitääkin. Haastetta riittää, musiikit sopivat käyttökohteisiinsa ja ohjaus on napakkaa. Graafisesti meno näyttää kasalta kuppaa nykystandardeilla tarkasteltuna, mutta tämän ymmärtää.
Ihan näin loppukaneettina: saisimmeko uuden Pilotwings-pelin, vaikka Switchille?
