Darkwing Duck Varjoankka banneri

: Darkwing Duck – Robottitehtaan ankka

Kerrohan, mikä on mielestäsi paras Disney-hahmoihin perustuva peli 8-bittisen Nintendon valikoimasta? Ensimmäisenä ajatuksena ovat varmasti DuckTales tahi Chip 'n Dale: Rescue Rangers, mutta entäpä ne muut?

Capcom-pelitalo kehitti aikoinaan lukuisia hienoja pelejä tuolle vanhalle kunnon NES-konsolille. Niistä jopa yhdeksän perustui Disneyn animaatioihin tai sarjakuvahahmoihin. Oli The Little Mermaidia, TaleSpinniä sekä Mickey Mousecapadea. Sekä tietenkin Darkwing Duck, joka tuppaa helposti unohtumaan.

Ollaan vaarallisia!

Darkwing Duck, suomalaisittain Varjoankka, on varmasti tullut tutuimmaksi hahmon omasta piirrossarjasta. Tämä Ankronikan spin-off pyöri näet myös suomalaisissa televisioruuduissa 1990-luvulla. Kyseessä oli viittaan ja naamioon pukeutunut ankkasankari, joka taisteli rikollisuutta vastaan yön pimeyden turvin. Sarja väänsi huumoria useista muista rikostentorjujista ja viittauksia muihin viihteenmuotoihin pystyi bongaamaan lukuisia. Entäpä tuo Varjoankan vaateparsi lierihattuineen ja viittoineen? Kuin suoraan The Shadow -hahmon vaatekaapista.

Darkwing Duck -peli noudatteli monessa asiassa animaatiosarjan oppeja. Sankarimme suuntasi hullunkuristen vihollisten kimppuun kaasupanoksia ammuskelevan pyssynsä kanssa ja huuteli joka kentän alussa "I Am Darkwing Duck" -tunnuslausettaan. Genreltään nimike oli tasoloikka, ammuskelutoimintaan vivahtava sellainen. Pelaajan tehtävänä oli läpäistä seitsemän kenttää ja piestä niiden jokaisen lopussa odottelevat vihollispomot. Matkan varrella kukistettiin lukuisia normivihulaisia tikareita heittelevistä ankoista erilaisiin villieläimiin.

Pisteitä jaeltiin keräilemällä kenttiin sijoitettuja kultaharkkoja ja timantteja, joita myös vihulaiset tiputtivat kaatuessaan. Niistä palkittiin tehtävien päätteeksi lisäelämillä. Pelialueisiin oli myös piilotettu bonusruutuja, joista pystyi keräämään kiitettävän määrän arvoesineitä.

Robottitehtaalla tarjoiltiin ankkaa

Hämyisän ankan NES-seikkailu oli käytännössä kuin Mega Man, Capcomin suosittu tasoloikkaa ja ammuskelua yhdistellyt pelisarja. Yhtäläisyyksiä oli kosolti, sillä pelattavuus oli kuin suoraan sinisen robotin nimikkeistä. Varjoankan seikkailun on kerrottu käyttäneen Mega Man 5:n pelimoottoria, mikä kuulostaa hyvinkin todennäköiseltä. Osa vihollisista olivat kuin suoraan repäisty sinisen pommittajan peleistä, ankkaversioiksi muutettuna. Ovatpa jotkut vitsikkäät yksilöt myös modanneet Mega Manin tämän tasoloikan pääosaan, totta kai.

Sinisen pommittajan pelimoottorin kierrätykselle löytyi aikanaan varmasti monta hyvää syytä. Tuttu pelimoottori ja tunnettu ankkasankari? Kuulostaa varsin hyvältä yhdistelmältä. Myös 8-bittisen Nintendon seuraajan, 16-bittisen Super Nintendon, saapuminen myyntiin jokunen hetki aikaisemmin vaikutti varmasti asiaan.

Toki eroja Mega Manin sekä Darkwing Duckin välillä oli, muitakin kuin itsestään selvät erinäköiset hahmot ja viholliset. Hämyankka osasi nimittäin roikkua koukuista, mennä kyykkyyn sekä myös ampua maate ollessaan. Suorastaan ennenkuulumatonta Mega Man -pelaajille. Ankkasankarin asevalikoima kalpeni megamiehelle, sillä tarjolla oli perustussarin lisäksi vain kolme erikoiskaasua pyssystä ammuttavaksi. Kaksi näistä oli selkeästi vihollisten kurmottamiseen, mutta nuoliaseistusta pystyi käyttämään myös pienimuotoiseen seinäkiipeilyyn.

Batmanilla oli Gotham, Varjoankalla Ankkala

Musiikkipuoli Capcomin tämän ajan peleissä oli likimain aina hyvällä tolalla. Niin myös tällä kertaa, sillä sävellykset olivat täynnä melodioita ja koukkuja, jotka jäivät korviin jumiin.

Pomotaistot noudattivat tiettyä kaavaa, jonka opettelun jälkeen näiden isojen roistojen kukistaminen oli suhteellisen helppoa. Vihollisia olivat piirretystä tutut, hyvällä tapaa hölmöt hahmot. Oli hovinarrimaisesti pukeutunutta Quakerjackia (suomeksi Kaakatti), Megawoltia (Megavoltti) ja vedestä koostuvaa The Liquidatoria (suomeksi Litkuliini, oikeasti, Litkuliini). Jokainen vastustaja käytti tavalla tai toisella hahmolle ominaisia keinoja hyökkäyksiinsä. Pelin viimeinen taisto metallinokkaista Steelbeakia (Teräsnokka) vastaan saattoi muuten olla yksi tuotoksen helpoimmista tappeluista.

Aikanaan Darkwing Duckin pystyi läpäisemään suhteellisen helposti, eikä tuo tunnu mahdottomalta haasteelta nykyäänkään lyhyen testin perusteella. Mutta hyvää viihdettä tuotos on, mikäli pikselit eivät satu silmiin.

Lehden sivuilta repäisty

Darkwing Duck julkaistiin eurooppalaisten NES-pelaajien iloksi vuonna 1993. Sen ajan kuuma peliaviisi, Nintendo-lehti, arvioi pelin numerossa 11-12 / 1993. Tai pikemminkin esitteli, sillä aukeamalla oli kovin vähän varsinaista arvostelevaa tekstiä. Itse seikkailua kommentoitiin vain jutun alaoikeassa nurkassa olevassa pienessä ruudussa.

"Jos Disney-pelit ovat tuntuneet hauskoilta, ei myöskään Darkwing Duck tuota pettymystä. Mukaan on saatu kaikkea mitä tämän lajin hyvältä peliltä vaaditaan. Erinomainen grafiikka, hienot äänet ja hyvä peliohjaus. Tilannetta ei suinkaan pahenna niin tyylikäs sankari kuin Varjoankka", kertoo Toimituksen arvio -teksti. Arvosanaksi peli sai kahdeksikon. Vieressä Tohtori Wiili lätisee -otsikon alla ihmetellään miten hyviä pelejä Capcom onnistuu sylkemään ulos. Wiili antoi tasoloikalle niin ikään arvosanan 8/10.

Tasoloikka kääntyi myös Nintendon legendaariselle Game Boy -käsikonsolille. Tämä versio oli käytännössä sama peli, joskin vähemmillä yksityiskohdilla ja ilman värejä. Nintendo-lehti kehuu toisen numeronsa lyhykäisessä tekstinpätkässä tätäkin tasoloikkaa, joskin arvosanana toimitukselta on vain 6. Numero on ristiriidassa tekstin ylistävän sävyn kanssa syystä tahi toisesta. Näin jälkikäteen lehtiä selatessa on tullut huomattua, että teksteissä oli harvakseltaan paino- ja käännösvirheitä, joten tiedä häntä menikö numero oikein. Tohtori Wiili -nimimerkki jakoi kehuja ja heitti arvosanaksi kahdeksikon.

NES-laitteen Darkwing Duck kuulunee siihen pelien kategoriaan, jota ei nähdä uusien laitteiden virtuaalikonsoleilla tai muutenkaan enää missään. Tämän sortin lisenssipelit harvemmin palaavat pinnalle, joskin yksi mieltälämmittävä poikkeus onneksi on. Vuonna 2013 DuckTales Remastered toi 8-bittisen Nintendon DuckTalesin nykyaikaan graafisella päivityksellä ja ääninäyttelyllä. Ja vieläpä vallan mainiosti.

Samaa käsittelyä tuskin Varjoankalle suodaan.

Kirjaudu kommentoidaksesi