Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Captain America: Civil Warin jälkeiseen aikaan sijoittuva Black Widow keskittyy nimikkohahmon syntytarinaan, muttei loppujen lopuksi syvennä kovinkaan paljoa neuvostotaustaisen vakoojan hahmokaarta. Elokuvan viihdyttävyyttä se ei kuitenkaan vähennä.

Jäähyväiset Natashalle

Scarlett Johanssonin esittämä Black Widow uhrasi itsensä Avengers: Endgamessa suuremman hyvän puolesta taistelussa Thanosin hulluutta vastaan. Hahmon tarina Marvel Cinematic Universessa ei kuitenkaan päättynyt Hawkeyen ja Black Widow’n hämmentävään taisteluun, vaan useamman kerran lykkääntynyt synnyintarina palaa vielä Natasha Romanoffin lapsuuteen sekä hänen piilotteluunsa Civil Warin jälkeiseen, supersankareille poliittisesti herkkään aikaan. Hiljaiselo ei kestä kuitenkaan kauaa.

Onko veri vettä sakeampaa?

Tarina alkaa idyllisestä lähiöunelmasta keskeltä Amerikan Keskilänttä. Nelihenkisen "perheen" illallinen katkeaa lyhyeen, kun vanhempien todelliset taustat paljastuvat Yhdysvaltojen viranomaisille. Pakomatka kohti Neuvostoliiton liittolaista, Kuubaa, alkaa. Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin sisarukset ovat päätyneet eri puolille Kylmän sodan jäänteitä.

Perhe on pahin

Siinä missä Natasha loikkasi rautaesiripun läntiselle puolelle ja löysi tiensä Avengersien joukkoon, Yelena (Florence Pugh) on edelleen osa kenraali Dreykovin Red Room -ohjelmaa, jonka tarkoitus on tuottaa aivopestyjä naisagentteja kuolettaviin tarkoituksiin. Pian kuitenkin sisarusten tiet kohtaavat, ja kohta koko perhe on jälleen koossa muistelemassa vanhoja ja purkamassa patoutuneita tunteita.

Natasha joutuu kohtaamaan menneisyytensä.

Netflixin Stranger Things -sarjasta uuteen kukoistukseen noussut David Harbour ahtautuu perheen Alexei-isän ja samalla myös Red Guardianin ylitiukkoihin trikoisiin. Neuvostoliiton vastine Captain Americalle ei tosin ole enää parhaassa iskussa, vaan parta rehottaa, eikä nappikaan meinaa mennä supersankariasun housuista kiinni. Harbour’n komiikan kyvyt pitävät tunnelman rentona ajoittain synkistä teemoista huolimatta. Varsinkin hahmon vähemmän hienovaraiset kyselyt Steve Rogersista toimivat.

Alexein rooli on eri kuin sarjakuvissa.

Florence Pughin sarkastinen ote Yelena-siskosta ilahduttaa myös, sillä hänen ja Johanssonin kemiat osuvat hyvin yhteen. Kujeilut Natashan maneereista nostavat hymyn huulille. Black Widow toimineekin samalla kertaa lopullisena hyvästinä nimikkohahmolle, mutta ensiesittelynä Yelenalle, jota tullaan näkemään tulevissa Marvel-elokuvissa. Rachel Weisz jää hieman statistiksi perheen toisena vanhempana.

Epätasainen mutta viihdyttävä

Siinä missä näyttelijävalinnat ovat onnistuneita, niin itse elokuva kärsii unohdettavista pahiksista, hieman liian pitkästä kestosta ja ajoittaisesta rytmityksen hapuilusta. Vahvasti alkava käsikirjoitus etsii keskivaiheilla identiteettiään, ja loppu tarjoaa Marvel-faneille perinteistä sisältöä räjähdysten ja eeppisten taisteluiden muodossa. Black Widow tuntuu irralliselta, hyvin turvalliselta lisäykseltä Marvel-universumin elokuvasarjaan. Se ei ota riskejä. Riskejä, joihin olemme ehtineet tottua WandaVision- ja Loki-sarjojen kautta. Ohjaaja Cate Shortland ohjaa James Bond -henkisen toimintafilmin vähän turhankin yllätyksettömästi lopputeksteihin, jotka muuten tällä kertaa sisältävät vain yhden post-credit-kohtauksen.

Kasvoton vihollinen harvoin toimii.

MCU:n neljännen vaiheen käynnistävä Black Widow viihdyttää erinomaisesti pienistä ongelmistaan huolimatta. Alkuteksteissä kuultava Malia J:n tyylikäs tulkinta Smells Like Teen Spiritistä asettaa tunnelman kohdilleen koko loppuelokuvaa silmällä pitäen. Harmi, ettei reilu kaksituntinen tarina loppujen lopuksi kerro paljoakaan uutta itsensä uhranneesta Natasha Romanoffista. Hän olisi ansainnut kenties enemmän.

Kirjaudu kommentoidaksesi