Dante's Inferno

Dante Alighierin Jumalaista näytelmää lukemattakin uskaltaa väittää Visceral Gamesin Dante’s Infernon perustuvan vain löyhästi klassikkoteokseen. Ristiretkeltä palaavan Danten matka vie alati syvemmälle kadotukseen tämän yrittäessä pelastaa murhatun vaimonsa sielua Saatanalta. Yhdeksään piiriin jaettu Helvetti mukailee runoelmalle uskollista kristillistematiikkaa kuolemansynteineen, mutta varsinainen peli antaa sulkakynän sijaan teräkselle puheenvuoron. Alighieri kääntynee lopputuloksen vuoksi haudassaan, mutta Visceral Gamesin pojat tietävät, mistä pelikansa pitää.

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Danten esikuvaa ei tarvitse kaukaa hakea. Kratoksen hoidellessa Välimeren pakanat kuosiin, syöksyy temppeliherramme suoraan vanhan vihtahousun perään. Miehen tietää olevan myös tosissaan, kun jo ensivartin aikana kuolonuhreista löytyy kypsän viljan niittäjä herra Kuolema. Tummanpuhuvan huppupään pääkalloin ornamentoitu viikate päätyykin Danten sanansaattajaksi Manalan maille.

Miksi keksiä pyörää uusiksi, kun vanhakin ajaa asiansa. Dante’s Inferno on suorastaan röyhkeän suora kopio pleikkarihitistä God of War, mutta varsinkaan boksille vastaavaa ei ole jostain syystä saatu aikaiseksi. Toimintamalli on tuttuakin turvallisempi: edetään hieman, teurastetaan tusinallinen vihollisia suljetussa tilassa ja jatketaan samaa rataa loppuvastukseen saakka. Välillä aivoja lepytellään kevyiden ongelmien parissa, joskin Dante’s Infernossa paino on nimenomaan sanassa kevyt, kunnes harmaasolut ohjataan taas ylenpalttiseen verellä mässäilyyn. Tuonelan väkiluvun harvennus puolestaan kerryttää pisteitä, jotka tuhlataan valoon ja pimeyteen jaetun kehityspuun omenoita poimiessa. Lisäoksia aina seitsemänteen saakka per puoli saa joko rankaisemalla tai anteeksi antamalla sieluja. Jälkimmäisistä löytyy myös historiallisia henkilöitä, jotka odottavat kiltisti paikoillaan ja siunaavat vapahtajaansa (tai tuomitsijaa) hieman runsaammalla pistemäärällä.

Pimeyden tie keskittyy hyökkäysarvoihin ja monipuolistaa muun muassa viikatteen liikeratoja, kun taas valo antaa suojaa ja tekee kaukoammuntaan tarkoitetusta Beatricen rististä tehokkaamman. Lähitaistelu käydään alkuun joko kevyin tai raskain iskuin tehdyin komboin, mutta pidemmälle vietynä mukaan tulee kolmaskin lyöntinäppäin. Yhtälöön voi ja pitääkin yhdistää myös Beatricen risti, jonka repertuaari jää kuitenkin valitettavan köyhäksi. Heikoimmat viholliset pystyy nakkaamaan jäljelle jääneellä napilla viikatteen jatkoksi heiteltäviksi suoriltaan, mutta astetta isommat Helvetin kätyrit vaativat katekismuksen kouriintuntuvampaa opettelua ennen viimeistä kastettaan. Matkan edetessä Dante oppii myös taikomaan erinäisten lumottujen esineiden turvin, ja lukuisat epä-/pyhät ja päivitettävät reliikit parantavat arvoja esimerkiksi lisäämällä saatuja pisteitä rangaistuista sieluista.

Helvetin taide

Visceral Gamesin suunnitteluosastolla on ilmeisen häiriintynyttä porukkaa tarkasteltaessa niin Dante’s Infernon kuin studion edellisen Dead Spacen visuaalista ilmettä. Tasaisella kuusikymmentä kuvaa sekunnissa pyörivällä ruudunpäivityksellä etenevä toimintaseikkailu ottaa tematiikkansa synkkyyden tosissaan niin tarinan kuin suunnittelun osalta. Helvetin yhdeksään piiriin jaettu peli laskeutuu yhä syvemmälle paatuneimpien tuomittujen tasolle, mikä näkyy alati muuttuvassa maastossa. Ilmapiiri heijastelee tavoiteltua syntiä ja esimerkiksi saitureiden sekä tuhlareiden 4. piiri on sulan kullan ympärille rakennettu. Kenttäsuunnittelu onkin tältä osin ilahduttavan vaihtelevaa, joskin todelliset silmän sulattajat jäävät visuaaliselta puolelta puuttumaan. Ennen viimeistä koitosta oleva kymmenosainen luolasto on sen sijaan ikävän irrallinen ja peliä turhaan pitkittävä kokonaisuus, minkä olisi mieluummin nähnyt erillisenä haasteosiona kuin varsinaiseen tarinaan ympättynä.

Vastaan tulevat viholliset ovat studion tapaan varteenotettavan groteskeja ilmestyksiä. Valtaosa ajasta kuluu kuitenkin muutamaan iskuun kaatuvia syntisiä sekä näiden sarvipäisiä veljiä teurastamalla, mutta peli tarjoaa aika ajoin hieman uskaliaampia tuttavuuksia. Saksikätiset vauvat sekä sulojaan auliisti, mutta tappavasti jakavat naiset ovat pelin iloisimmasta päästä kohdatuista tuttavuuksista. Omanlaatuisesta ulkonäöstään huolimatta vihollistyypit ovat liikkeineen suorakopioita jo ensimmäisessä God of Warissa lanseeratuista möröistä, eivätkä sinänsä tuo genreen mitään uutta. Pomotaistelut vaihtelevat kevyttä strategiaa vaativista taistoista puhtaaseen voimaan luottaviin selkkauksiin, jälkimmäisten yleistyessä pelin edetessä. Yhtälailla loppuvastusten fyysinen olemus pienenee, mitä syvemmälle Helvettiin edetään.

Kiirastulen kautta Paratiisiin

Dante’s Inferno on oikeastaan ensimmäinen laatuaan Microsoftin konsolin omistajille. Rehtinä mättöviihteenä peli onkin varsin onnistunut, vaikka luottaa hivenen liikaa pelkän taistelun kannattelevaan voimaan. Muutama vaihtelevampi kenttärakenne sekä synteihin liittyvät ongelmanratkonnat eivät olisi haitanneet kerrontaa. Groteskin verihurmeen ystäville Danten syöksy Helvettiin tarjoaa kuitenkin menevää ajankulua tulevia jatko-osia odotellessa. Toivottavasti Visceralin pojat tajuavat vain tehdä muutakin kuin graafisen päivityksen.

Galleria: 

Kommentit

Aika samaa mieltä olen arvostelijamme kanssa. Ehkä minua kaiveli eniten vihollislaumojen yksipuolisuus ja toisaalta tietynlainen raakuuskin jäi puuttumaan jos vertaa God Of War-sarjaan. Tietysti harmillisesti tarina lässähti ja mätöstä tuli pelkkää nappien painelua puolenvälin jälkeen. Peli alkoi todella lupaavasti, mutta asenne ei vain pitänyt loppuun saakka. Minusta Dantella olisi ollut aseet parempaankin, eikös totta.

Jaksoin alkua vaikeimmalla, mutta peli alkoi puuduttaa ennen kuin ehdin kissaa sanomaan.

En ole edelleenkään jaksanut pelata Anthonya läpi, koska... ei vain kiinnosta. Pelin suojaus- ja väistöjärjestelmä on ikuisuuksien päässä Ninja Gaidenin vastaavasta. Ei ole reilua ottaa puoli lifebaria turpaan combosi loppuessa takaisin maahan tullessasi, kun peli ei anna mahdollisuutta väistää. Viholliset kestävät aivan liikaa ja voi hyvä herra jumala sitä rämpyttämisen määrää. Todella suuri pettymys, joka varmasti iskee joihinkin pelaajiin. Ninja Gaiden Blackin jälkeen olen kokenut tässä peligenressä pelkkiä pettymyksiä (kyllä, myös NG2).

Ei kai tämä samanlainen hc-peli yritä edes olla kuin Ninja gaidenit? Jotka muuten on turhauttavan vaikeita. Dantessa ei tarvitse opetella jokaista vihulaista erikseen ja millisekunnin tarkkuudella painaa nappeja, vaan peli perustuu selkeään hakkaamiseen. Normilla pelasin itse läpi tämän ja ihan kohtuu vaikea sitenkin oli. :)

Hinin, ainakin vaikeammalla tämä oli minulle noin 100 kertaa turhauttavampi kuin Ninja Gaiden. NG sentään pelasi reilua peliä.

Dante's Inferno ei juurikaan halua antaa lifeä kesken taistelun, viholliset kestävät vaikeimmalla ~10 iskusarjaa, ja väistö jättää niin pitkän viiveen, että ehdit ottamaan turpaan pystymättä asialle mitään. Huomioidaan toki, että vertaan Dante's Infernon vaikeinta alussa auki olevaa vaikeustasoa, mutta tuommoisia ihan selkeitä suunnitteluvirheitä ei juuri vaikeustaso muuta. En oikein pidä siitä, että VÄISTÖLIIKE jättää minut avoimeksi turpaanotolle ja suojauksessa on sen verran pitkä viive, että combon jälkeen ottaa lisää turpaan, jos vihollisia sattuu olemaan enemmnä kuin yksi. Ehkä pelityylini ei vaan sopinut Danteen.

...tosin NG2 sitten taas meni Dante's Infernon tasolle pakkopullassaan. Eipä sillä, minulle Dante ei sopinut sitten yhtään. Äärettömän puuduttava peli, ja itse olisin antanu arvosanaksi 2/5.

No juu, mutta siltikään näitä ei oikein voi vertailla. Vaikka tottahan on että gaiden on taitopeli ja dante taas puhtaampaa hakkausta.

Itellä ei tosiaan ollut sellaista fiilistä että olisi jäänyt avoimeksi liikaa väistäessä, vaan kaikki toimi kuten piti. Ja saihan siinä oikein sellaisia reliikkejäkin jotka auttoi tuon suojautumisen suhteen. Ja tuo vihollisten kestävyys taitaa olla puhtaasti kiinni siitä, että kuinka kehittynyt asekyky on (vaikka epäilenpä että vaikeammalla siitäkään olisi iloa) kun useampia pelikertoja pystyy tähänkin "kehittyneellä" hahmolla käyttämään.

Minä pidin pelistä, nimenomaa normivaikeustasolla, muilla en alkaisi edes hermojani menettämään.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi