Jackie Estacado ei ole mukava mies. Sedälleen ja kasvatti-isälleen Paulie Franchettille työskennellessään hän on opettanut ihmisiä uimaan betonisaappaissa, upottanut lyijyä epätoivottujen henkilöiden päähän ja ylipäätään auttanut pyörittämään vähintäänkin epämiellyttävää bisnestä New Yorkin varjoisemmilla kujilla. Mutta Paulie se vasta ikävä ihminen onkin. 21-vuotispäivänään Jackie saa sedältään lahjaksi uhkaavan videonauhoituksen ja silmille räjähtävän pommin. Pudisteltuaan pölyt nilkkoihin asti ylettyvästä nahkatakistaan Jackie aloittaa verisen kostoretken.

Juonikasta

The Darkness perustuu Marc Silvestrin, Garth Ennisin ja David Wohlin luomaan sarjakuvaan, jossa Estacadojen suvussa kulkenut mystinen Pimeys ilmestyy Jackien elämään tämän täyttäessä 21 vuotta. Monimutkaista sarjakuvan taustakertomusta on yksinkertaistettu The Darkness -peliin, mutta tarinallisesti kyseessä on silti yksi vahvimmista esityksistä pelirintamalla koskaan.

Kaikki alkaa hienosti esitetyllä kohtauksella, jossa Jackie herää auton takapenkillä nuokuttuaan. Hän on juuri pakenemassa epäonnistuneelta rahojenkeräyskeikalta kollegoidensa Ninon ja Mikeyn kanssa. Koska Paulien suhtautumista pieleen menneisiin operaatioihin ei voi kutsua hyväksyväksi, ei tyhjin käsin toimistolle palaaminen ole suositeltava vaihtoehto. Niinpä Mikey keksii, että Paulieta lepytelläkseen kolmikko kävisi panemassa pisteen läheisen rakennustyömaan mestarin päiville. Kukaan ei tiedä, miksi Paulie haluaa päästä miekkosesta eroon, mutta Franchettin perheessä kysyvä voi eksyä – ruumiinosistaan. Matkaan tulee kuitenkin mutkia: ystävällisiksi luullut poliisit lähtevät takaa-ajoon, Nino dekapitoituu tehdessään liian läheistä tuttavuutta pakettiauton kanssa ja Mikeynkin taival katkeaa auto-onnettomuuteen. Jackie on yksin. Ja tästä alkaa peli.

Jackie lähtee kylvämään tuhoa ja hävitystä rakennustyömaalla, ja vähitellen käy selväksi, että Pauliella on jotain muutakin hampaankolossaan kasvattiaan kohtaan, kuin pelkästään yökerhosta perimättä jääneet suojelurahat. Työmaalla ja sen naapurissa sijaitsevalla kalmistolla käytävän kujanjuoksun aikana Jackieta alkavat vainota sedän kätyrien lisäksi myös päänsisäiset äänet. Muinainen voima, Darkness, on heräämässä Jackien sisällä, eikä tästä hyvää seuraa kenellekään häntä vastaan asettuvalle. Estacadojen suvun esikoispoikien 21. syntymäpäivä on heille heräämisen päivä. Ja Jackielle se on päivä, jolloin hän kuolee ensimmäisen kerran.

Tyylikästä

The Darkness on ultraväkivaltainen ja ultrasliipattu peli. Ensimmäisen persoonan näkökulmasta huolimatta kaikessa on pyritty elokuvamaisuuteen. Kaikki ylimääräinen on poistettu ruudulta: tähtäiminä toimii vain yksi tai kaksi punaista lasertähtäimen näköistä pistettä, aseissa olevien ammusten määrä näytetään vain hetkellisesti ladattaessa tai asetta vaihtaessa, vahinkomittaria ei ole ja pimeysvoimamittarin tehtävää hoitavat sivuilla heiluvien käärmeenpäiden kuvioinnin väri ja kirkkaus. Ratkaisu tarkoittaa myös sitä, että tehtävien suorittaminen ei ole mitään automaattina toimimista. Jos tarkoitus on päästä Whitefishin biljardihallille, niin täytyy kuunnella, kun kaveri kertoo, missä moinen halli on. Tässä pelissä ei ruutu ole täynnä majakoita, joiden mukaan suunnistaa.

Myös miljööt on huolella suunniteltu tukemaan tarinaa. The Darknessin New York on kalvakansävyinen väräjävien loisteputkien valaisema ankea betoniviidakko, jossa elämäänsä pettyneen näköiset kulkijat kansoittavat likaisia metroasemia ja hylättyjä tunneleita. Mutta Pimeyden luomaan helvetin esikartanoon verrattuna New York on hilpeä paikka. Matkansa aikana Jackie joutuu tutustumaan myös tähän manalan kaltaiseen välitilaan, jossa palasista kootut hylkiöt käyvät ikuista sotaa demonisia Pimeyden käskyläisiä vastaan.

Huolellisesti kasattua kokonaisuutta täydentää vähintäänkin erinomainen näyttelijäntyö. Kun keskeisiin rooleihin on palkattu Kirk Acevedon ("Kylmä rinki") ja Lauren Ambrosen ("Mullan alla") kaltaisia lahjakkuuksia, ei voida mennä vikaan. Show'n kuitenkin varastaa paremmin Faith No Moren laulajana tunnettu Mike Patton, joka esittelee moneen suuntaan venyvää ääntään itse Darknessin roolissa. Angel Dust -levyn kappale Caffeine auttaa ymmärtämään, miksi Patton on niin osuva valinta rooliinsa.

Kömpelöä

Audiovisuaalisesti ja juonellisesti The Darkness on siis lähes parasta A-ryhmää, mutta pelattavuudeltaan se jättää hiukan toivomisen varaa. Viimeaikaisissa räiskintäpeleissä on totuttu jämäkkään ohjaukseen, mutta The Darknessissa liike ei lakkaa heti ohjainsauvan vapauttamiseen. Jokaisen katseen kääntämisen jälkeen kamera liikkuu vielä muutaman millin verran, mikä tekee tähtäämisestä melkoista säätämistä. Myös kävellessä Jackie ottaa aina ylimääräisen puoliaskeleen, kun olisi jo pitänyt pysähtyä. Ei tämä varsinaisesti hankaloita pelaamista, onpa vain lievä ärsytyksen – tai ainakin ihmetyksen – aihe tarkkuuteen tottuneelle ja sitä odottavalle.

Suurempi valituksen aihe itselleni oli ääliömäinen kontrollikonfiguraatio. Ohjauksen saa säädettyä kuuteen eri asentoon, mutta yksikään asetuksista ei mahdollista ylempien olkapäänappien käyttämistä ampumiseen; liipasimiksi on kiinteästi määrätty L2- ja R2-painikkeet, ja jokainen SIXAXISta kädessään pitänyt tietää, etteivät ne ole liipasimia, vaan jonkinlaisia analogisia vieterileluja joiden ohjaustuntuma on verrattavissa vaahtokarkkiin. Ehkä The Darknessia on sitten kehitetty niin vahvasti Xbox 360 mielessä, että kukaan ei huomannut vilkaista PS3:n ohjaimia ennen pelin myyntiinlaittamista.

Graafisessa puolessa on myös muutama pieni nillityksen aihe. Joissain harvoissa korkean kontrastin kohdissa näkyy silmiinpistävää sahalaitaisuutta, ja metroasemien seiniä koristavien julisteiden resoluutio on käsittämättömän kehno. Luulisi BluRay-levylle mahtuneen tarkempaakin jälkeä, kun mukaan on saatu pakattua muutama täysmittainen elokuva ja suuri joukko musiikkivideoita.

Tärkeä elementti pelissä on pimeys, josta Jackien voimat saavat energiansa. Kirkkaassa valossa seisominen kuluttaa energiaa siinä missä voimien käyttäminenkin, joten pysyäkseen vahvana Jackien täytyy sammuttaa tai rikkoa kaikki valonlähteet ympäristöstään. Tämä voi käydä loppua kohti hiukan yksitoikkoiseksi, varsinkin jos lamppuja on katossa metrin välein.

Monipuolista

The Darknessin tarinan pystyy juosten pelaamaan läpi helposti alle kymmenessä tunnissa, mutta tällöin jää näkemättä suuri joukko sivutehtäviä ja lisäsisältöä. Jackien naaman tunnistavat ohikulkijat saattavat pyytää tältä apua erilaisten ongelmallisten ihmissuhteiden hoitamisessa. Joskus täytyy käydä suostuttelemassa kulmilla pyörivä skinnari luovuttamaan oikeudettomasti sosialisoitu huuliharppu oikealle omistajalleen, joskus taas täytyy pyytää kauniisti erään tyttösen vuokrakämpän vallannutta ex-poikaystävää hakeutumaan muihin majapaikkoihin. Hyväsydämisenä ihmisenä Jackie saattaa joskus jopa jättää väärintekijät henkiin.

Sivutehtävistä saa palkkioksi paperilappusia, joihin on kirjoitettu puhelinnumero. Näihin numeroihin soittamalla pääsee kuuntelemaan yllättävänkin hilpeitä vuodatuksia, minkä lisäksi soitto vapauttaa lisämateriaalia pelaajan katseltavaksi. Puhelinnumerolappusia on myös ripoteltu pitkin kenttiä, eikä kaikkia ehdi näkemään, jos vain seuraa tarinaa.

Keräilytehtävä on hiukan kaksiteräinen miekka. The Darkness on niin vahvan tarinan varaan rakennettu peli, että kaikenlaisten lappujen metsästäminen rikkoo helposti elokuvamaisen illuusion. Sama pätee moninpeliin. Kun Jackien kanssa on kulkenut kostoretkellä läpi helvetin, on moninpeliin hyppääminen melkoisen erilainen kokemus. Tietysti verkkopelaaminen on nykyaikaa, mutta pelintekijöiltä toivoisi enemmän rohkeutta keskittyä vain hyvään yksinpelikampanjaan, ja jättää moninpeli kokonaan tekemättä.

Nopeasti ohi

Elokuvamaisista peleistä nauttivalle The Darkness on hieno kokemus. Vaikka kaikkine sivutehtävineenkin pelikelloon saa kerrytettyä aikaa vain viitisentoista tuntia, pelin – aivan kuten hyvän kirjan tai elokuvan – pariin voi palata toisenkin kerran. Jackien voimien kasvaminen pelin edetessä takaa sen, että vaikeusaste ei nouse missään vaiheessa ylivoimaiseksi, eikä pelaaminen muutu tuskastuttavaksi puurtamiseksi.

Lamppujen ampumisen aiheuttamaa monotonisuutta olisi voinut vähentää karsimalla valaisimien määrää, mutta toisaalta koko huoneen pimentäminen yhdellä laukauksella tekisi pelistä liiankin helpon. Pimeyden voimat ovat kuitenkin loppuvaiheissa niin tehokkaita, että niistä on syytäkin maksaa. Etenkin viholliset sisäänsä imaiseva ja rajusti ryöpyttävä musta aukko on varsinainen joukkotuhoase.

The Darkness kannattaa hankkia hienon yksinpelitarinan takia, mutta lyhyydestään johtuen se ei tarjoa aivan yhtä hyvää vastinetta täydelle hinnalle kuin PS3:n parhaimmisto. Jos tapoihin kuitenkin kuuluu pelata pelit pariinkin otteeseen läpi, tai jos on intohimoinen kaikki mahdolliset sivu- ja keräilytehtävät suorittava täydellisyydentavoittelija, ei The Darkness mitenkään huono hankinta ole. Toteutukseltaan kyseessä on kuitenkin niin laadukas peli, että tällaisia kannattaa tukea ihan periaatteesta. Lisenssihuttua ja jatko-osia saamme ilman ahkeraa lompakolla äänestämistäkin.