Ensimmäinen kirje
Rakkaat vanhemmat,
tämä maailma on niin avoin ja tulvillaan lupausta. Tunnen sydämeni oikein pakahtuvan kaikesta potentiaalista, mitä se pitää sisällään.
Koulussa meitä opetettiin matkaamaan ensin lähimpään kaupunkiin, missä voisimme harjoitella taitojamme lisää. Mutta te tunnette lapsenne, enkä voinut vastustaa erämaan kutsua. Lähdin heti vastakkaiseen suuntaan, enkä ole katunut päätöstäni!
Jokainen hetki on uusi mahdollisuus löytää erilaisia pokémoneja, tavata uusia ihmisiä ja nähdä jotain, mitä ei olisi odottanut näkevänsä. Huomaan ottavani kuvia näistä uskomattomista eläimistä joka hetki. Ne ovat suloisia ja ihmeellisiä. Ymmärrän, miksi niitä rakastetaan niin.
Mikä parasta, lähetin kutsun ystävälleni, joka lupasi liittyä mukaan seuraavalla reissullani. En malta odottaa!
Toinen kirje
Rakkaat vanhemmat,
maailma on paljon oudompi kuin odotin.
Jokin on pahasti vialla, mutta en osaa sanoa, mikä se voisi olla. Ihmisten kasvot tuntuvat venyvän ja paukkuvan, kun he yrittävät puhua. Yksi pokémon-kouluttajista muuttui täysin toiseksi ihmiseksi kesken juttelumme, eikä kukaan ollut moksiskaan. Välillä koko maailma tuntuu hidastuvan niin, että liikkuminen suorastaan sattuu. Muistan, miten nuoruudessani katsoimme Ray Harryhausenin elokuvia. Niissä muljahtelevat luurangot tuntuvat arkipäivältä täällä tien päällä.
Pelkään myös terveyteni puolesta. Ihan kuin kaukonäköni olisi heikentynyt huomattavasti ilman varoitusta. Läheltä katsottuna kaikki on selvää, mutta muutaman metrin päähän näkeminen on jo vaivalloista. Mitä kauemmas yritän nähdä, sitä vaikeampaa se on. Kaikki on sumuista ja epätarkkaa. Ihmiset tuntuvat ilmestyvän kuin tyhjästä. Välillä taas olen varma siitä, että osa heistä kävelee paikallaan, mutta sen täytyy olla silmänlumetta.
Minun täytyy kuitenkin jatkaa. Olen kohdannut monia ihania pokémoneja ihan muutaman päivän sisällä. Niiden kanssa voin helposti unohtaa maailman outoudet.
Kolmas kirje
Rakkaat vanhemmat,
pelkään mielenterveyteni puolesta. Näin viime yönä painajaista, joka ei voisi pitää paikkaansa, mutta tuntui niin todelta, että mieleni tekee kirkua.
Kävelin tien päällä kohti seuraavaa etappia, kun yllättäen taivaalta katosivat värit, luonnon yksityiskohdat ropisivat pois, ja maa repesi altani. Tipuin harmaaseen tyhjyyteen, josta ei ollut pakoreittiä. Lilluin siellä pitkään. Lopulta kaikki sumeni ja heräsin kaupungista, josta lähdin paljon aiemmin matkaan. Tai ainakin luulin lähteneeni. Kaikki keräämäni esineet olivat kadonneet, samoin löytämäni pokémon.
Tämän täytyy olla painajaista, mutta olen siitä huolimatta kauhuissani. Olen varma tämän tapahtuneen aiemmin. Eteneminen on päivä päivältä hitaampaa. Elämä tuntuu toistolta.
Mutta minun täytyy jatkaa. Nämä eläimet ovat niin valloittavia, etten voi jättää niitä oman onnensa nojaan.
Neljäs kirje
Vanhempani,
ystäväni, josta kerroin kauan sitten, löysi viimein tiensä luokseni. Mutta ihan kuin välillämme olisi kuilu, jota kumpikaan ei voi ylittää.
Yritimme tehdä voileipiä yhdessä, mutta joka kerta kun urakkamme tuntui edistyvän, toinen meistä katosi kuin tuhka tuuleen. Yritimme löytää toinen toisiamme yhä uudestaan, mutta usein tuloksetta. Sitten, ilman mitään selitystä, olimme taas samassa paikassa!
Olin mennyt jo edeltä kokeilemaan uusia haasteita, enkä malttanut odottaa näyttää niitä ystävälleni. Mutta kun yritimme mennä yhdessä kisailemaan, meille kerrottiin tämän olevan mahdotonta. Yritin ehdottaa ystävälleni jotain muuta tekemistä, mutta hän oli kadonnut jälleen.
Yritin kysyä neuvoa paikalliselta kouluttajalta, mutta hänellä ei ollut kasvoja. Aloitin keskustelun, ja hän tippui maan läpi tyhjyyteen.
Tunnen oloni niin hyvin yksinäiseksi.
Viides kirje
Äiti ja isä,
palaan kotiin. Täällä ei ole enää mitään nähtävää minulle.
Tunnen suurta iloa joka kerta, kun voin vain keskittyä pokémonien kasvattamiseen. Maailmassa on monta polkua tutkittavaksi, enkä usko nähneeni niistä vieläkään kaikkia.
Mutta aina kun yritän edetä omalla tavallani, jokin tulee tielleni, mikä saa minut niin vihaiseksi. Enkä tarkoita ainoastaan kaikkia näitä painajaisia tai outoja katoamisia. Niiden kanssa olen oppinut elämään.
Kouluttajien asettamat haasteet ovat kuitenkin kaikki ihan samanlaisia. Ihan kuin he vain seuraisivat jotain manuaalia sanatarkasti. Mikään ei tunnu elävältä tai kiinnostavalta. Me kasvatamme uskomattomia hirviöitä ja kumppaneita, mutta niiden kanssa taisteleminen melkein pistää haukottelemaan.
Joka kerta kun otan puheeksi, joku huomauttaa, että näinhän ne asiat ovat aina olleet. Pitää vain olla tyytyväinen, että voimme edes olla osa tätä kokonaisuutta. Se tuntuu hullulta.
Joten minulle riittää. Pakkaan tavarani tänä iltana ja lähden takaisin kohti kotia. Mukanani kulkevat Pokémonit ja muistot villistä erämaasta lämmittävät mieltäni pitkään. Tämä ei ollut se suuri seikkailu, joka minulle luvattiin. Mutta toivon, että muistan siitä silti jotain lämmöllä.
Paikallisessa lehdessä nähtyä
Rakas lapsemme katosi kaksi kuukautta sitten matkalla kotikaupunkiinsa.
Mikäli olette nähneet hänet jossain, kertokaa hänelle, että hänen vanhempansa kaipaavat häntä.
Hänet viimeksi nähtiin matkalla vuorten halki.
Ohikulkeva ryhmä nuoria kokelaita kertoi nähneensä hänet jähmettyneenä paikoilleen keskellä tietä. He yrittivät puhua hänelle, jolloin hänen kerrotaan heiluneen hetken eestaas, kunnes hän lopulta sulautui yhteen maan kanssa, jolla ei ollut muotoa tai tekstuuria.
En tiedä, miten paljon tästä voi uskoa. Yritimme etsiä tämän ryhmän kouluttajia käsiimme, mutta he muuttuivat toisiksi ihmisiksi kesken keskustelumme.
Tämä maailma ei ole tehty meille elettäväksi.
