Bayonettan paluuta saatiin odottaa lopulta peräti kahdeksan vuotta. Sinä aikana PlatinumGames on ehtinyt värkkäämään hyvin värikkään kavalkadin erilaisia nimikkeitä, joihin lukeutuu niin klassikon maineessa oleva NieR: Automata kuin palvelupelien pahin painajainen eli Babylon’s Fall. Pitääkö olla huolissaan?

Päästän teidät kaikki heti jännityksestä: ei tarvitse. Bayonetta 3 tiedostaa omat vahvuutensa ja pistää isoimmat paukkunsa toimintaan, joka on jälleen kerran suorastaan timanttista, populaarikulttuuriviittauksia ja nokkelaa sanailua unohtamatta.

Jalalla koreasti.

Mun multiversumissa on ötökkä

Aiemmissa sarjan peleissä tarinankerronnalliset vahvuudet liittyvät yleensä hahmojen väliseen dialogiin ja niiden persoonaan. Niin myös tällä kertaa, sillä varsinainen stoori huitelee taas niin utopistisissa sfääreissä, että projektin kynäniekan aivoituksissa on vaikea pysyä välillä mukana. Jotta pelastuspuuhat eivät menisi liian helpoksi, jakautuu pääsankarin maailma pelin alkajaisiksi osiin ja hän joutuu täten seikkailemaan eri universumeissa kuin Marvelin Tohtori Outo konsanaan.

Aiemmista osista tuttu sota Paradison ja Infernon välillä on muisto vain, kun Singularity-niminen olio päästää Homunculi-armeijansa valloilleen pitkin multiversumia, tavoitteenaan tuhota jokainen nykymuotoinen maailma ja luoda kunnon yksinvaltiaan tavoin oma alfaversuminsa. Panokset ovat kovemmat kuin koskaan, joten Bayonetta sanoo Maija Vilkkumaan tavoin viimeisen sanan (Ei) ja lähtee pelastamaan maailmaa. Tai no, maailmoja.

Baarimestari Rodin tietää monstereiden alkuperän.

Neidon on matkustettava eri maailmojen ja aikajanojen välillä sekä saatava kerättyä tarvittavat Chaos Gearit, joiden avulla Singularityn aikeet voidaan pysäyttää. Matkan varrella kohdataan tuttuja kasvoja, kuten Jeanne ja tietenkin avustavia esineitä sekä kykyjä kauppaava baarimestari Rodin.

Vaikka Bayonetta 3:n tarina toimii irrallisena kokonaisuutena hyvin, on todettava, ettei vanhojen naamojen mukanaoloa selitetä käytännössä kuin ohimennen. Vaikka juonenkuljetus on totutun hapokasta, ei huumori osu maaliinsa aivan yhtä usein kuin aiemmissa osissa.

Tokio ei ole enää entisensä.

Tutki, se kannattaa

Seikkailun rakenne on edelleen tutun kenttäpohjainen. Valtaosan ajasta tutkitaan paikkoja, mäiskitään niin pienempiä kuin suorastaan jättimäisiä vihollisia ja katsotaan (hölmistyneenä) uusimmat juonenkäänteet välivideon avustuksella. Tällä kertaa mestat ovat kuitenkin aiempaa avoimempia ja kaikennäköistä kerättävää piisaa aina figuureista ja aarrearkuista vinyyleihin sekä umbralaisiin verikyyneliin. Hiekkalaatikkomaisempi lähestymistapa on PlatinumGamesilta mainio ratkaisu, sillä maisemien tutkiminen tuo mukavaa vaihtelua taistelun sekä tarinan tuoksintaan.

Kultaa tuli! Jokaisen kentän jälkeen päästään näkemään suorituksen kokonaisarvio.

Joidenkin kenttien koon perusteella vaikuttaa muutenkin siltä, että japanilaisstudio olisi halunnut panostaa enemmänkin avoimen maailman tutkimiseen. Raudan rajat ovat kuitenkin tulleet todennäköisesti jossain vaiheessa kehityskaarta niin pahasti vastaan, että on pitänyt ottaa askel jollei kaksikin takapakkia.

Aina silloin tällöin kaavaa piristetään sivuttain skrollaavilla hiiviskelykentillä ja jopa genrerajoja rikkovilla räiskintäosuuksilla. Yksi teoksen parhaista puolista on ehdottomasti yllätyksellisyys, sillä koskaan ei voi olla aivan varma, milloin nurkan takaa yllättää esimerkiksi japanilaisten Godzilla-elokuvien hengessä käytävä monsteritaistelu.

Hirviöillä piisaa kokoa ja näköä.

Jos sul’ lysti on niin monsua nassuun lyö

Taistelun perusteet on helppo oppia: supernoitamme lyö, potkii, räiskii, väistää ja blokkaa. Väistäminen juuri oikealla hetkellä aktivoi hetkellisen Witch Timen, jonka turvin vihollisten maailmassa aika hidastuu, mutta sankarineidon turpaanveto jatkuu samaan tahtiin. Jokaisen joukkotappelun eli Versen jälkeen saadaan arvosana, jonka määrittää nopeus, tyyli ja osuman ottaminen tai ottamattomuus. Vahva suorittaminen kannattaa, sillä siitä palkitaan pelissä käytettävällä valuutalla, jolla voi ostaa muun muassa elinvoimaa parantavia tikkareita tai uusia kykyjä. Nautinnollista!

Jeanne hiippailee Elevator Actionia muistuttavissa kentissä.

Bayonetta 3 tarjoaa reissun aikana jäätävän määrän erilaisia aseita ja kykyjä. Lisäksi aseet ovat liitoksissa muodonmuutoksiin, joiksi sankarimme voi muuttua. Omiksi suosikeiksi muodostui peruspyssyjen ohella jojo, jonka avulla voi pitää kivasti etäisyyttä vihollisiin ja jopa muuttua isoksi hämähäkiksi. Näiden lisäksi noita voi kutsua taisteluun muutamia erilaisia suurdemoneita, kuten Queen Butterflyn ja Sin Gomorrah -pedon, joita ohjataan rajallisen taian voimalla. Paljon sulateltavaa, mutta kokonaisuus ei räjähdä suinkaan käsiin, vaan kookas työkalupakki pitää menon nautinnollisena alusta loppuun saakka.

Bayonetta ei suinkaan ole ainoa hahmo, jolla päästään mittelöimään, vaan noitakaveri Violalla on myös ajoittain miekka tanassa. Harmittavasti lainalaisuudet kuitenkin muuttuvat näissä osuuksissa, sillä Viola ei ole aivan yhtä sulavaliikkeinen kuin itse päähenkilö. Witch Timekin aktivoituu blokkaamalla väistämisen sijaan, eikä tämä tahdo oikein iskostua missään vaiheessa selkäytimeen. Onneksi hänen osuutensa ovat kuitenkin suhteellisen harvassa.

Hassu kissa kaivelee.

Yskivä ja pärskivä kytkin

Bayonettan kolmososassa on valitettavasti liuta ongelmia, joista pahimmat liittyvät grafiikkaan ja tekniikkaan. Teoksen taiteellinen tyyli ei ole varsinaisesti epäonnistunut, mutta se jättää hiukan kylmäksi eritoten alkupuoliskolla, jossa on tarjolla lähinnä harmaan eri sävyjä kulmikkaiden kaupunkimaisemien ja yksinkertaisten tekstuurien kera.

Yksiulotteinen värimaailma ja pieni mielikuvituksettomuus vaivaa myös vihollissuunnittelua, sillä rivivihut ja jopa monet pomovastukset muistuttavat kosolti toisiaan. Mörköoopperaa on väritetty järjestään turkoosilla ja harmaalla, muoto vain vaihtelee monsusta riippuen.

Tårta på tårta.

Juonen kiihtyessä lokaatioista tulee pääosin miellyttävämmän näköisiä, eivätkä kaikki viholliset ole suinkaan harmaata massaa, joten tylsyys ei siltä osin vaivaa koko seikkailua. Sen sijaan tulee usein sellainen tunne, että sarjan Switch-yksinoikeus saisi pikkuhiljaa jo päättyä, koska Nintendon ikääntyvä mobiilirauta pistetään taas niin koville, että sen parkumisen voi lähestulkoon kuulla pelatessa.

Bayonetta 3 pyrkii ylläpitämään 60 kuvan ruudunpäivitysvauhtia todellisuuden huidellessa jossain 40–45 kuvan tietämillä, tekstuurien ollessa usein varsin yksityiskohdattomia ja sumeahkoja. Onneksi hyökkäysten ajoittaminen sekä pelattavuus ovat kuitenkin edelleen hyvin luontevia yskähtelyistä huolimatta, eikä köhiminen johda suoraan virheisiin.

Auringonlaskuun.

Ei paras, mutta läheltä liippaa

Ääniraidaltaan teos on vastaavasti mieletön. 16-henkinen säveltäjäjoukko Naofumi Haradan johdolla on luonut musiikillisesti rikkaan soundtrackin täynnä upeita kappaleita, eikä Frank Sinatraa ole tälläkään kertaa unohdettu. Näyttelijäkaarti Jennifer Halen johdolla suoriutuu puolestaan tehtävästään moitteettomasti. Sisältöäkin piisaa kosolti, sillä lopputekstien jälkeen avautuu muun muassa lisätehtäviä, jäätävän vaikea vaikeustaso ja boss rush -moodi.

Bayonetta 3 ei ole sarjansa paras tuotos, mutta se on silti äärimmäisen väkevä toimintapläjäys, joka pieksee vaikkapa taannoin arvioidun Soulsticen mennen tullen. PlatinumGamesin pääjehu Hideki Kamiya suunnitteleekin huhujen mukaan jo neljättä osaa täyttä höyryä, joten universumin kovimmalta noidalta ei olla vielä kuultu viimeistä sanaa.

Bayonettan aiempi arvostelumenestys KonsoliFINissä:

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi