Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer (suom. Fantastic Four: Hopeasurffari) on latteahko supersankarielokuva, joka jättää varjoonsa lähinnä oman virtuaaliversionsa. Pelissä elokuvan tarina uhkaavasta maailmanlopunlähettiläästä kerrotaan uudelleenmuokattuna ja tapahtumaketjuun on ujutettu liuta elokuvasta puuttuneita kohtauksia. Näin ihmissuhdekiemuroiden osuutta juonessa on lanattu yksioikoisen toiminnan tieltä.

Typerästi tarinan uusiminen on poistanut pelistä ne hetkittäiset ilonaiheet, jotka elokuva soi dialoginsa ja tilannekomiikkansa kautta. Ihmenelosten katseluun nähden Hopeasurffarin jahtaaminen virtuaalisesti on melkeinpä päinvastainen kokemus; siinä missä kevyt kesäleffa käy huolettomasta ajanvietteestä, peli herättää kitkeryyttä ja raivoa.

Kokonaisuus rakentuu kourallisesta suoraviivaisia tasoja, jotka sisältävät tyypillisesti useita taistelukohtauksia, helppoja painikepulmia ja lopulta yksinkertaisen pomotaistelun. Tehtävän jälkeen kehitetään ihmenelikon kykyjä, ja sama toistuu kerta toisensa jälkeen. Inhoreaktio syntyy siitä, että yksinkertainen lähitaistelusysteemi on nähty sata ja yksi kertaa aiemmin eikä peli onnistu muutenkaan tarjoamaan vaihtelua. Jo ensimmäisessä kentässä samat käytävät, hissit ja viholliset nähdään niin monta kertaa, että arvostelija toivoisi pelin olevan jo ohi.

Ainoat valopilkut puuduttavassa napin hakkaamisessa ovat hahmojen erikoiskyvyt. Möykyn maata vavisuttavat iskut tai Liekin ampumat tulipallot ovat muuhun toimintaan nähden jopa kohtuullisen viihdyttäviä tapoja päästä eroon vastustajista. Ihmeneloset osaavat myös tehdä parihyökkäyksiä, joissa kahden hahmon kyvyt yhdistyvät yhdeksi suureksi erikoisliikkeeksi.

Hyvätkin ideat ryssitään

Erikoiskyvyt on kuitenkin vesitetty energiasysteemillä, joka pakottaa odottamaan kykyjen latautumista hetken hauskanpidon jälkeen. Ainakaan supersankariksi ei itseään erehdy luulemaan, kun lähes koko pelin joutuu tahkoamaan tavisten nyrkkiä nenään -periaatteella. Pelitasapainoon pelaajan ylivoimaisuus ei olisi jättänyt suurta tahraa, koska tasapainotus on muutenkin poskellaan. Esimerkiksi vaikeustaso poukkoilee sattumanvaraisesti naurettavan helposta turhauttavaan.

Ärsyttävimpiä osioita ovat täytteeksi asetetut välikohtaukset, joissa pelaaja joutuu luottamaan vain yhteen määrättyyn hahmoon. Liekin elokuvasta tuttu tunnelilento on vielä siedettävissä huolimatta ohjauksen epätarkkuudesta, mutta aviopari Richardsin hiippailuosuudet eivät paranna peliä millään tavalla. On turhauttavaa opetella ansat yrityksen ja erehdyksen kautta, kun osiot ovat niin tiukasti käsikirjoitettuja, ettei improvisaatiolle jää sijaa. Osioista puuttuvat myös välitallennuspisteet.

Samantyylisten lisenssipelien tavoin Fantastic Four tukee neljän pelaajan yhteistyömoninpeliä. Verkkopeliä ei ole, mutta oletettavasti kokemuksen viihdearvo nousisi joka tapauksessa korkeimmilleen samalla koneella pelatessa. Se ei tosin ole pelillisten seikkojen ansiota, vaan hupia irtoaa kilpakritiikin ja noloille tilanteille nauramisen kautta. Muun muassa tekoäly sekoilee paikoin niin pahasti, että pelaajien on vaihdettava omaa hahmoaan saadakseen kaikki supersankariperheen jäsenet hissiin.

Tekninen toteutus jättää toivomisen varaa myös audiovisuaalisesti, sillä maanalaisiin tutkimuskeskuksiin, kaupunkimaisemiin ja avaruusasemalle sijoitettu toiminta on karun näköistä ja tylsän kuuloista. Paikoin ympäristöt rikkoutuvat tyydyttävästi, mutta vastapainoksi ruudunpäivitys ei tietenkään pysy sujuvana. Pelinä Hopeasurffari jääkin keskeneräisen ja mielikuvituksettoman rahastusyrityksen makuiseksi. Jos aihe kiinnostaa, jalometallia tihkuvaa lainelautailijaa kannattaa käydä katsomassa elokuvateatterissa. Leffassa on sentään edes jotain etäisesti fantastista erikoistehosteiden saralla.