Pelaaminen ei voi aina olla kivaa. Elämänsä menettäneiden World of Warcraft -fanaatikoiden lisäksi myös arvostelijat tietävät, mistä on kyse. Jotta arvosteleminen onnistuu hyvällä omatunnolla, täytyy peli ensin koluta läpi. Tehtävä käy kuitenkin nopeasti vaikeaksi, kun eteen tulee peli, jonka kampanjan läpäisy tuntuu yhtä luontevalta kuin oman kyynärpään nuoleminen. Juuri kauhuhiiviskelynä mainostettu Vampire Rain tarjoaa uuden sukupolven ehkä karmaisevinta kokemusta sekä yksin- että moninpelin parissa.

Japanilaisten Kauniit ja rohkeat - dubattuna

Kaksi miljoonaa ihmistä on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Vaan kuinkas ollakkaan: kaikki kadonneet ovat muuttuneet vampyyreiksi ja uhkaavat tuhota koko kansakunnan. Maailmanlopun voi estää vain ja ainoastaan kolmen supersotilaan sekä nörtin tähtisikermä.

Vampire Rainin kehittänyt Artoon on ilmeisesti pitänyt todella tärkeänä sitä, ettei kukaan lähde suin päin pelastamaan maailmaa. Toisin sanoen pelaajan ohjastama John Lloyd aloittaa seikkailunsa pakollisista harjoitteluosuuksista. Näin Splinter Cell -sarjasta ennestään tuttuja kontrolleja hinkataan yhdeksän tutoriaalin verran - eli aina reippaasti turhautumiseen asti. Jos silti pystyy pelaamaan vielä parin tunnin mittaisen kertaamisenkin jälkeen, pääsee kaivautumaan hieman syvemmälle... tiedätte mihin.

Rankkasade ja meno jatkuvat lähes samanlaisena oikeassa kampanjassa. Tarkoitus on vain suorittaa teennäiset tehtävät ilman verenimijöiden huomiota, eikä siihen paljon vaadita. Karussa ympäristössä eteneminen on mielikuvituksettoman kenttäsuunnittelun ja vampyyritunnistin Necrovisionin ansiosta idioottimaisen kaavamaista ja helppoa. Perusvarustuksella liikkuessaan voi olla myös varma, ettei turvallisesta kaavasta kannata poiketa. Ylivoimaiset verenimijät kun löytävät pelaajan, vaikka tämä piiloutuisi minne.

Toimintaan tulee sentään jonkinlaista vaihtelua, kun Lloydin käsiin isketään matkan varrella tarkkuuskivääri ja haulikko. Vasta sitten on järkevää siirtyä varjoista toiminnan keskelle, vaikka edelleen ainoastaan pakon sanelemana. Räiskiminen on todella pidettävä minimissään, sillä muuten ammusvarastot tyhjenevät hetkessä. Useimmiten lisävarustusta tuntuukin siunaantuvan vain tiettyyn tarpeeseen.

Liipasinsormea pääsee silti kuluttamaan oikein urakalla kampanjan loppupuoliskolla.  Kun AIB-sotilaat törmäävät viimein ihka oikein asein taistelevaan joukkioon, muuttuu meno tyystin: räimettä ja pauketta on yhtäkkiä joka puolella.  Mutta vaikka vaihtelu virkistää, ei sotiminenkaan viihdytä paria minuuttia pidempään.  Ammuskelu on tosiasiassa toteutettu vain vähemmän huonosti kuin tylsä hiiviskely.

Loppua kohden pääsee vielä nauttimaan entistä enemmän huvittavista CGI-videoista ja hömppäjuonen mullistavista käänteistä. Onneksi myös tuotantoarvot ovat kohdallaan hamaan tappiin asti. Huulisynkkaus on kuin poptähti Britney Spearsin käsialaa, ääninäyttely jatkuu samalla luen-suoraan-paperista-äänensävyllä ja huono englanti toimii kirsikkana kakun päällä.  Kustantaja AQ (=Artistic Quality) Interactive on julkaissut nyt silkkaa taiteellista laatua!

Yksi huonoimmista

Erityisesti niin sanottu moninpeli on toteutukseltaan ponneton.  Vaikka Back-nappulasta pääsee kiinni vampyyrinkin kykyihin, on pelaaminen loppujen lopuksi tylsää räpellystä, eikä se tarjoa juurikaan uutta kampanjan jälkeen.  Ei sillä, että neljä yksinpelikenttää olisivatkaan voineet kantaa menestyksekkäästi koko moninpeliä harteillaan.  Näin ollen Xbox Livessä pelaaminen on yksinkertaisesti hauskaa vain pilke silmäkulmassa tai GamerScorea metsästäessä.  Verkon puolelta irtoaa helposti saavutuksia, mutta peli-iloa ei niillä kovin paljon saada aikaan.

Vampire Rain on kaikin puolin yksi Xbox 360:n onnettomista peleistä, eikä siitä ole Splinter Celleille minkäänlaista vaaraa. Paska peli, mutta tulipahan läpäistyä.