Grandia II

Ei edeltäjänsä veroinen

Segan konsolit ovat aina olleet Grandia-sarjan koti. Saturn-laitteen unohduttua nimeksi videopelien pölyisiin historiankirjoihin käännettiin Grandian ensimmäinen osa kuluttajien suosimalle PlayStationille. Jotain pelin arvostuksesta kertoo se, että peliä saatiin odottaa Eurooppaan melkein kaksi vuotta PlayStation-version japaninjulkaisun jälkeen. Ubisoft teki kuitenkin palveluksen täkäläiselle roolipelikansalle tuodessaan Grandian Eurooppaan, sillä moni tulee varmasti muistamaan pelin lajityyppinsä parhaimmistoon kuuluvana. Myös kakkososan markkinoita on ryhdytty pian alkuperäisen Dreamcast-esityksen ilmestyttyä laajentamaan. Jälleen suurimmat apajat löytyvät PlayStation-puolelta, ja vaikka Sonyn laite on yhtä sukupolvea kehittyneempi, ei Grandia II vastaa nykyisiä vaatimuksia teknisessä mielessä. Ja aivan kuin ei riittäisi, että se näyttää jo ensi vilkaisulla tähän päivään kuulumattomalta, on kolmiulotteista maailmaa pyörittävä pelimoottori yksi kankeimmista, mitä on nähty.

Pelaajan ohjattavaksi koituu teini-ikäinen - kuinkas muuten, onhan japanilaisesta roolipelistä kyse - Ryudo, joka kulkee pitkin maita ja mantuja Skye-niminen lintu olallaan. Skyesta ei ole juurikaan hyötyä taisteluissa, mutta hänen neuvonsa ovat tärkeitä juurettomalle Ryudolle. Tämä kuuluu rauhanomaisten ihmisten hyljeksimiin geohoundeihin, jotka kutsutaan paikalle, kun tiedossa on vaarallisia tai muuten vain kunnon kansalaiselle sopimattomia tehtäviä. Niinpä myöskään Elena ei ole järin riemastunut kohdatessaan Ryudon, mutta jonkun on saatettava kirkon laulajatar metsän siimeksessä järjestettävään seremoniaan. Elenan kumppanit kirkon piiristä vastaanottavat hänet paikan päällä ja Ryudo jää odottamaan tapahtuman päättymistä metsään nuotion ääreen. Helvetti pääsee kuitenkin irralleen ja seremonia vaihtuu painajaiseen. Juonikuvio sivuaa useaan otteeseen uskontoa ja monien keskustelujen jännitteet syntyvätkin hahmojen eriävistä näkemyksistä.

Koodaajat harhapolulla

Grandia II:n lehdistölevyä pelatessaan ei voi ottaa todesta niitä puheita, joiden mukaan Atlantin takana julkaistua versiota vaivanneet nykimiset on korjattu lähes huomaamattomiin eikä pelikuvaa reunusta mustat palkitkaan. Enpä haluaisi amerikkalaiseen Grandia II:een koskea, sillä jo tämä Pal-käännös hidastelee silminnähden. Aina kun ruudulla on useampi hahmo, alkaa ruudunpäivitys tippumaan silminnähden. Ja kun grafiikka ei muutenkaan yllä edes keskitasolle, tekee pahaa seurata pelin tapahtumia. Mustat palkit ovat kylläkin juuri niin paksut kuin ne voivat olla. Grafiikkamoottori on kääntynyt Dreamcastilta erittäin huonosti PlayStation 2:lle. Vaikka kuvallinen loisto harvemmin näyttelee suurinta osaa pelin onnistumisen kannalta, todistaa Grandia II kuinka tehokkaasti mitätön panostus graafiseen osuuteen vähentää seikkailemisesta syntyvää iloa. Valaistustehosteet ovat oma lukunsa ja lähinnä näyttäytyvät välkkyvinä tekstuuripintoina.

Luolastoja ja muuta omaperäistä

Kiistatta nautinnollisinta pelissä on sen taistelujärjestelmä. Vaikka hirviöitä pilkotaan vuoroittain, pysyvät taistelut kiivaina. Ruudun alalaidassa on mittari, jossa osanottajia kuvaavat merkit liikkuvat vasemmalta oikealle, vauhdin riippuessa hahmon ominaisuuksista. Kun pelaajan ohjattavissa oleva hahmo saavuttaa välipykälän, valitaan toiminto, siis vaikkapa miekan sivallus tai taika. Kuitenkin vasta mittarin päähän yllettyään voi suorittaa liikkeensä. Taistelut pysyvät jännittävinä, koska näennäisesti ylivoimaistakin vastustajaa voi pidätellä oikein ajoitetuilla vastaiskuilla. Taistelut ovat erittäin hauskoja, ainakin siihen saakka kunnes vastaan tulee ylitsepääsemättömältä vaikuttava vastus. Jos luottaa kuitenkin enemmän tekoälyyn kuin omaan harkintaansa, voi ryhmänsä edesottamuksia seurata sivustakatsojana koneen hoitaessa hahmojen ohjastamisen. Pahoista paikoista ei tekoälykään pelaajaa pelasta vaan tiukimmissa tilanteissa on parasta ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Taikoja ja liikkeitä kerääntyy mukaan taipaleen edetessä, mutta jo perusiskuin pääsee taktikoimaan vihollisia vastaan kamppaillessa. Lyöntiyhdistelmä syö kyllä tehokkaasti vastapuolen osumapisteitä, mutta jos haluaa kääntää taiston itselleen, voi hyökkäykseen valmistautuvan hirviön aikeet tehdä tyhjiksi yksittäisellä iskulla. Vastustajiin kohdistuvien taikojen ja esineiden ohella pelihahmot kantavat mukanaan parantavia juomia ja voipa tainnutetun ryhmänjäsenenkin palauttaa täyteen iskuun, jos on löytänyt matkan varrelta oikean keinon. Jokaiselle hahmolle on varattu tyylilleen sopivia erikoisiskuja ja maagisia kykyjä. Samat animaatiopätkät toistuvat kuitenkin useammassa tapauksessa ja taikoja säestävät kuvalliset tehosteet ovat muutenkin päälleliimatun oloisia. Taikoihin yhdistetään jopa tyylipuhdasta anime-piirrettyä, mikä ei sulaudu muuhun grafiikkaan sitten ollenkaan.

Varsin totuttuun tapaan kylien välissä on hirviöitä kuhisevia metsiä ja luolastoja. Grandia II:ssa silvottavaksi joutuvat viholliset ovat sieltä mielikuvituksettomammasta päästä. Vastaan asettuu niin maan onkaloiden jättiläismäistä hyönteistä kuin erämaiden petolintua tai lumen peittämien kuusistojen jäämiestä. Satunnaisia taisteluja ei pelissä suosita, mikä on erittäin ilahduttavaa. Henkihieverissäänkin oleva viimeistä jäsentä vaille lyöty ryhmä saattaa päästä turvaan välttelemällä vaarallisimpia hirviöitä. Toisaalta jos hirviöt tukkivat reitin, on turha lähteä väistelemään niitä, sillä yllättämällä pelaajan ryhmän ne saavat etulyöntiaseman taisteluun lähdettäessä. Siksipä tällaisissa tapauksissa onkin parempi rynniä päin vihollismuuria, jolloin omille hahmoille taataan ainakin tasavertainen lähtökohta kamppailuun hirviöitä vastaan.

Tuskanhiki nousee pintaan

Ääninäyttelyä esiintyy kohtauksessa siellä täällä. Tehtävään on palkattu monesta videopelistä tuttuja henkilöitä eikä näiden työnlaadussa olekaan moittimista. Sen sijaan keskusteluja toivoisi kuulevan puhuttavan useamminkin, sillä Grandia II:n äänimaailma on muuten kovin köyhä. Tekstinä tulvivia jutusteluja ei välttämättä säestä edes musiikki, joten hiljaisuuteen puutuu hyvin pian. Monesti ne harvat taustalla kaikuvat säveletkin ovat liian eleetöntä kuunneltavaa, joten tällä saralla Grandia II ei tarjoa mitään ikimuistoista. Taistelua tahdittaa hiukan liian usein kuultava rockin pauhu ja muu musiikki on ympäristön mukaista melkeinpä mitään tyylilajia unohtamatta.

Päästäisin itseni liian helpolla, jos sanoisin Grandia II:n kaatuvan yksinomaan teknisiin ongelmiinsa ja vanhentuneeseen ulkoasuun. Myöskään juoni ei tempaa mukaansa kuten parhaissa roolipeleissä. Valtaosa läpipeluusta on nimittäin merkityksettömän tuntuista puurtamista, joka käy jo työstä. Juonelle pitää toki antaa aikaa avautua, mutta Grandia II:n tapauksessa saa uhrata turhan monta tuntia ennenkuin tarina pääsee käyntiin. Peli ei myöskään hurmaa omaperäisyydellään, onhan hahmogalleriakin kuin mistä tahansa rooliseikkailusta. Kenttäsuunnittelijoilla tuntuu olevan mielikuvituksen paikalla ammottava aukko, sillä peliaikaa venyttävät luolat ja maastot ovat todella yksinkertaista ja pitkästyttävää katseltavaa. Kaupungit ovat nekin usein vain joukko toisiaan muistuttavia taloja.

Sanalla sanoen, Grandia II on taisteluita lukuunottamatta kyllästyttävä seikkailu, jonka parissa kulutetut tunnit ovat melkeinpä hukkaan heitettyä aikaa. Grandia II:sta ei ole PlayStation 2:n roolipelipuolta rikastuttamaan eikä pelin ykkösosaan ihastuneiden kannata ainakaan ennen tutustumista käyttää sokeasti rahojaan tähän julkaisuun. Käännös on täysin epäonnistunut ja huomaa ettei Game Artsin puolelta ole löytynyt kummoistakaan perehtymistä PlayStation 2:n ohjelmoimiseen. Kuvan takkuamista ei voi olla huomaamatta eikä Grandia II saa pelaajaa istumaan television ääressä pitkiä iltoja kuten laadukkaasti toteutetun roolipelin pitäisi ainakin. Ykkösosan tapauksessa Ubisoft onnistui tuomaan Euroopan markkinoille todellisen helmen, joten on toivottavaa, että yhtiö noudattaa jatkossakin uskaliasta linjaansa ja tarjoilee pelaajille myös tällä puolen maapalloa unohtumattomia pelikokemuksia. Grandia II on kuitenkin ilmeinen harha-askel.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi