Banishers: Ghosts of New Eden kansikuva, jossa esillä pelin päähenkilöt

Hyvä tarina parempaa peliä etsimässä

Don’t Nod -studiota on vaikea syyttää kunnianhimon puutteesta. Ranskalainen pikkufirma on vuosien saatossa uhmannut todennäköisyyksiä kerta toisensa jälkeen ja yleensä onnistunut hienosti tavoitteissaan. Nyt heidän uutukaisensa menee nokittain God of Warin kaltaisten jättilaisten kanssa, ristiriitaisin lopputuloksin.

Upeasti kirjoitettu aikuisten satu

Banishers: Ghosts of New Edenin tarina on helposti pelin paras ja muistettavin osa-alue, josta on vaikea löytää motkotettavaa. Erinomaisesti kirjoitettu seikkailu on traaginen matka rakkauden, kuoleman ja elämisen vaikeuden syviin pyörteisiin. Se sekoittaa upeasti faktaa ja fiktiota uudisraivaajien historiaan, joka kerta toisensa jälkeen ilahduttaa pienillä yksityiskohdilla ja hetkillä.

Seikkailu alkaa, kun kaksi Banisheria, rakastavaiset MacRaith ja Duarte, saapuvat uuden englannin rannoille. Heidän vanha ystävänsä on kutsunut kaksikon auttamaan kylää riivaavan pahuuden kanssa. Tässä maailmassa aaveet vaeltavat kansan keskuudessa, osa etsimässä anteeksiantoa, toiset taas riivaamassa viattomia. Vain Banisherit, karkoittajat, voivat auttaa.

Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja Duarte menehtyy karkoituksen aikana. MacRaith herää päiviä myöhemmin kaupungin rajamailta vailla muistikuvaa siitä, miten hän pääsi pakoon. Kaiken kukkuraksi Duarten aave on yhä kiinni tässä maailmassa. Työt ovat siis kesken, eikä sinnikäs aaveenmetsästäjä suostu jatkamaan matkaa, kunnes kaikki on lopullisesti taputeltu kasaan.

MacRaithin täytyy päättää, miten ylittää rakkauden ja uskon välinen kuilu. Onko mahdollista seurata moraalia, joka sotii sydämen haluja vastaan?

Matka kohti pelastusta ajaa pariskunnan halki repaleisen korpimaan, jossa ihmiskohtalot ovat täynnä harmaan eri sävyjä, eikä kukaan selviä elämästä haavoitta.

God of Warista lainattu pelattavuus harmittaa

Sama hehkutus ei kuitenkaan päde itse pelattavuuteen. Vapaasti tutuista lähteistä lainaileva Banishers muistuttaa God of Warin uutta tulemista vuodelta 2018 hyvässä, mutta enimmäkseen pahassa. Vaikka kunnianhimoinen osittain avoimen maailman seikkailu ansaitsee kiitosta mielikuvituksellisista ympäristöistä ja hahmoista, kaikilta muilta osa-alueilta se jää vajaaksi.

Oli kyse sitten budjetista tai kokemattomuudesta tämän lajityypin kanssa, Don’t Nodin satsaus toimintaseikkailun syviin vesiin ottaa jatkuvasti pohjakosketuksia, jotka syövät peli-iloa hetki toisensa jälkeen. Kontrollit ovat kankeita, valikot takkuilevat ja jopa kartan avaamisessa on outoja viiveitä.

Kenttäsuunnittelu on hyvin tuttua peruskauraa, joka ei yllätä ketään, jolle lajityyppi on edes etäisesti tuttu. Eräänlainen turvallisuuden tunne on toki hyvästä, mutta reilu parikymmentä tuntia kestävässä pelissä tuttuus muuttuu nopeasti puuduttavaksi. Taistelut vaihtelevat pakkopullasta ärsyttäviksi, eivätkä kertaakaan tavoita samaa hurmeista balettia, jota esimerkiksi God of War tarjoilee. Vertailu ison budjetin mammuttiin on ehkä epäreilua, mutta Banishers kutsuu pelaajan tekemään sitä kerta toisensa jälkeen. On vaikea olla katsomatta mitään osa-aluetta Don’t Nodin teoksesta ja miettimättä, missä tämän on nähnyt jo aiemmin. Varsinkin niissä hetkissä, joissa käytetään jo kymmenen vuotta vanhoja mekaniikkoja. Aaveiden jalanjälkien seuraaminen on yhtä tympeää nyt, kuin silloinkin.

Seikkailun ohella tutkitaan paikallisia mysteerejä ja kummitteluja, jotka harmillisesti nekin jäävät pinnallisiksi. Varsinaisesti mitään tutkimusta ei voi jättää kesken, eikä johtolankoja voi olla löytämättä. Kokemus on pikemminkin lyhyttarina, joka aukeaa pelaajalle pätkissä, minkä lopuksi tehdään päätös oman moraalin pohjalta. Karkoittaja voi antaa sielulle kevyet mullat ja rauhallisen siirtymän tuonpuoleiseen. Pahimmassa tapauksessa hän voi myös häätää sielun väkivaltaisesti, tai jopa syyttää eläviä teoistaan, kamalin seurauksin.

Kaiken taustalla pyörii alussa tehtävä lupaus rakkaalle, joka ei lopulta merkitse paljoa, sillä peli antaa useamman mahdollisuuden perua tämän, jos niin tahtoo. Tarina vaatii pelaajalta immersiota, joka ei kyseenalaista pelimekaniikan kompurointeja. Mikäli niistä voi olla välittämättä, Banishers on tunnelmallinen ja hetkittäin kaunis seikkailu, jonka parissa viihtyy.

Tekniset kömmähdykset antaa anteeksi

Banishers on turhauttava kokemus, sillä siitä haluaisi pitää enemmän kuin sen pelattavuus mahdollistaa. Sen tarina olisi omiaan esimerkiksi HBO:n sarjana. Pelinä se kuitenkin kärsii pitkistä suvantokohdista, jotka täytyy pelata läpi päästäkseen seuraavaan juonenkäänteeseen.

Nykyisten ansioidensa varassa se on myös liian pitkä kokonaisuus, jossa ei yksinkertaisesti riitä tarpeeksi mielekästä tekemistä. Tekniset viat ja kömpelöt taistelut syövät tehoja kaikelta muulta, mitä peli tekee oikein.

Tästä huolimatta Banishers on suosittelun arvoinen ihan pelkästään tarinansa vuoksi. Sen päähenkilöt ovat hienosti kirjoitettu parivaljakko, joiden kohtalosta välittää oikeasti. Se maalaa kauhistuttavan kauniin vision menneisyydestä, jossa henkimaailman asioita puidaan vakavalla kädellä. Parhaimmillaan sen vavisuttavat hetket jäävät sykkimään mielessä pitkään sen jälkeen, kun muiden osa-alueiden ärsytys on mennyt menojaan.

Kokonaisuus jää positiiviseksi. Tekniset viat voi aina korjata. Banishersin sielu on niin väkevä, että jatkolta voi odottaa paljon.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi