Kahdeksantoista peliä trenssitakissa

Like a Dragon: Infinite Wealth on vähän kuin Avengers: Endgame. Se on pitkäaikaisen sarjan huipennus, jossa faneja paapotaan oikein urakalla. Samalla se on huikea kokemus niille, jotka ovat kulkeneet pitkän taipaleen Dojiman lohikäärmeen rinnalla.

Tokion kummisedät

Vuodet ovat vierineet siitä, kun Kazuma Kiryu ja Ichiban Kasuga laittoivat Yakuza-klaanien pillit pussiin.

Keski-ikä on yllättänyt molemmat, eikä viidenkympin äkkijyrkkään mutkaan ole vielä totuttu. Samalla maailma on jälleen muuttunut heidän ympärillä, eikä entiseen ole paluuta, vaikka kuinka haluaisi.

Kasuga jatkaa edesmenneen kapteeninsa Arakawan jättämää perintöä, ja yrittää löytää entisille Yakuzoille keinoja palata takaisin yhteiskuntaan. Japani ei kuitenkaan huoli edes parantuneita rikollisia takaisin helposti, eikä anteeksiantoa heru, vaikka sitä kuinka pyytäisi. Alamaailmasta kadonnut Kiryu puolestaan on saanut ikäviä uutisia terveydestään. Hänen kehonsa pettäessä alta, Dojiman lohikäärme pian huomaa, että aika on kortilla nopeammin, kuin sitä olisi ikinä osannut odottaa.

Kun yhteiskunta kääntyy Kasugaa vastaan tämän hyvistä aikeista huolimatta, yleensä optimistinen sankari tuntee vanhojen tapojen seireenikutsun yhä uudestaan. Uusi keikka odottaa tällä kertaa kotimaan ulkopuolella, Havaijin saarella, jossa mysteerinen nainen, joka saattaa olla Kasugan äiti, on kadonnut. Ei aikaakaan, kun prässätyt puvut vaihtuvat värikkäisiin paitoihin ja shortseihin, ja uusi seikkailu alkaa tuntemattomalla maaperällä.

Seuraavan liki 80 tunnin aikana tarina poukkoilee flipperin lailla paikasta toiseen, eivätkä sarjaan perehtymättömät varmaankaan pysy kärryillä valtaosan ajasta. Like a Dragon: Infinite Wealth on kuin Yakuza-historian juhla, johon kaikki sarjan hahmot ja juonenkäänteet ovat kutsuttu mukaan.

Mukaan mahtuu salajuonia, elämää suurempia pahiksia, älytöntä huumoria, sekä lukemattomia koskettavia hetkiä, jotka herkistävät raavaankin pelaajan. Kokonaisuutta voisi kuvailla tunteiden vuoristoradaksi tavalla, jota sarja on tavoitellut kaikki nämä vuodet.

Uusille faneille kokonaisuus voi tuntua hektiseltä. Yhtenä hetkenä yritetään järkätä ravulle treffejä, kun taas muutamia minuutteja myöhemmin lohdutetaan kuolinvuoteella makaavaa rouvaa, joka toivoisi näkevänsä lumisateen vielä kerran elämässään. Mihin ikinä mennäänkin, niin sinne mennään satanen lasissa. Hienovaraisuus jätettiin tulliin.

Samalla Infinite Wealth osaa kuitenkin yllättää. Siinä missä pelin alkupuolisko on hyperaktiivista menoa ja melskettä, tarinan jälkimmäinen osa hidastaa vauhtia sydäntä särkeväksi asti. Kun koko elämä on mennyt väkivallan ja mahtipontisuuden siivillä, lopun lähestyessä joutuvat ikääntyneetkin Yakuzat pohtimaan, mitä lopulta jäi käteen.

Nämä Bucket List -osiot ovat seikkailun parhaita hetkiä, ja ne paranevat entisestään sitä mukaa, mitä enemmän sarjaan on perehtynyt. Ne ovat kuitenkin raskaita paloja nieltäväksi, eikä Infinite Wealth päästä pelaajaa helpolla. Vaatii aikamoista pokerinaamaa katsoa menneisyyttä silmiin kyynelehtimättä.

Ilahduttavasti Infinite Wealth ei vesitä näitä hetkiä kömpelöllä slapstickillä tai ylilyönneillä. Yakuza-sarja on aina ymmärtänyt sanomansa päälle, mutta kehittäjien vanhentuessa sekin tuntuu löytäneen uusia ulottuvuuksia. Mikä alkoi meditaationa toksisen maskuliinisuuden pahuudesta kattaa nyt yhteiskunnallisia ongelmia maailmanlaajuisesti. Kapitalismi ajaa lopulta kaikki ahtaalle, kunnes vaihtoehdoksi jää vain väkivalta.

Raivokkaan elämän jäljiltä jää käteen epävarmuus, milloin on liian myöhäistä aloittaa alusta.

Kiryun kesä

Infinite Wealth ei ole läheskään täydellinen peli, eikä sen vikoja voi silotella. Ne voi kuitenkin ohittaa, vaikka kuinka turhauttavaksi ne käyvätkin. Tämä riippuu täysin siitä, miten omistautunut pelaaja on Kiryun ja Kasugan tarinalle.

Roolipelimäinen vuoropohjainen taistelusysteemi on vieläkin aataminaikainen, eikä sitä pelasta edes pelin hulvaton huumorintaju. Aseet, haarniskat ja lisävarusteet ovat kaikki vain numeroita, eikä niistä saa muuta irti kuin pakollisia päivitysrumbia taistelujen välissä.

Torjuntamekanismi, joka vaatii liki täydellistä tarkkuutta ollakseen edes marginaalisesti hyödyllinen, on epäselkeä. Välillä on liki mahdotonta arvata, missä kohtaa sitä pitäisi torjua oikealla hetkellä. Edestakaisin poukkoileva kamera ei myöskään helpota asioita. Joskus turpakäräjät ovat jo käynnissä, kun kuva vielä etsii oikeaa hahmoa.

Havaiji on isompi temmellyskenttä kuin aiemmissa peleissä, eikä kauppojen hajonta ole millään tavalla nautittava ratkaisu. Jokaiselle hahmoluokalle on eri mesta, josta aseita pitäisi käydä etsimässä. Samalla jopa pienet putiikit, joista haetaan terveysjuomia tai räjähteitä, tarjoavat jokainen eri valikoimaa paikasta riippuen. Tämä tarkoittaa, että iso osa ajasta menee siihen, että tuotteiden perässä ravataan yhdeltä laidalta toiselle.

Vaikeustaso heittää myös häränpyllyä satunnaisesti, mikä johtaa turhauttavaan määrään grindausta, eli samojen taistelujen toistamista kokemuspisteiden perässä. Kaupunkien kadut ovat tulvillaan vihollisia, mikä tarkoittaa, että matseja kyllä riittää. Mutta tämä johtaa myös siihen, että välillä kun haluaisi vaan kuunnella hahmojen höpöttelyä ja tutkia maisemia, pitää samalla kävellä jatkuvasti suuntaan tai toiseen, ettei satunnainen taistelu keskeytä jutustelua.

Mikäli päähenkilö saa pataan taistelun aikana, on peli automaattisesti menetetty. Ei väliä onko muu poppoo vielä tolpillaan. Tämä johtaa satunnaisesti rasittaviin hetkiin, joissa tekoäly keskittää kaikki hyökkäyksensä yhteen hahmoon. Kahdeksan iskua peräkkäin yleensä riittää pistämään sankarin kanveesiin, jolloin koko jupakka pitää aloittaa alusta.

Vaikeustasoa ei voi muuttaa, eikä pelistä löydy varsinaisia esteettömyysasetuksia ollenkaan.

Se, miten paljon nämä asiat ärsyttävät pelatessa, on täysin lukijasta kiinni. Joillekin tämä ehdottomuus seurata sarjan ja lajityypin tyyliperinteitä on yksinkertaisesti liikaa. Varsinkin silloin, kun se yhdistetään pelin selkeästi liian pitkäksi venytettyyn kestoon.

Niille, joille Yakuza-sarja on ollut aina mannaa taivaasta, viat ovat helposti sivuutettavissa. Ne tunnistaa kyllä, ja ne saattavat välillä aiheuttaa ärräpäitä, mutta ne annetaan anteeksi samalla tavalla, kuin ystävien ärsyttävät piirteetkin.

Jos tämä on kuitenkin ensimmäinen Yakuza-sarjan peli, jota kokeilee, on todella vaikea perustella, miksi näin paljon pitää anteeksi. Siinä vaiheessa, kun teos heittää tusinan verran minipelejä, sivutehtäviä ja muuta turhaketta yksinkertaisen tehtävän päälle, monelta voi helposti pettää hermot.

Hyvänä esimerkkinä tästä on simppeli kohtaus noin 12 tunnin kohdalla, jossa hahmojen pitää päästä käymään safkalla. Ruokapaikka on korttelin päässä, eli sinne kävelee muutamassa sekunnissa. Matkalla tulee kuitenkin vastaan kolme(!) välianimaatiota, joista yksi käynnistää minipelin, jota ei voi jättää välistä. Lopulta tekemistä tuntuu olevan riesaksi asti. Toki mikään ei ole pakollista, joten oma ahdistuminen on täysin kiinni siitä, miten paljon kartalla näkyvät pisteet oikeasti haittaavat.

Nämä ovat sarjan tuttuja ja turvallisia elementtejä. Ne ovat aina olleet osa kokemusta, ja niiden vuoksi moni palaa tämän melodraaman pariin yhä uudestaan. Samalla ei kuitenkaan voi olla miettimättä, että tarina, joka näin vahvasti käsittelee muuttuvia aikoja ja tarvetta kokeilla jotain uutta, ei uskalla itse seurata omaa ohjenuoraansa.

On kuitenkin vaikea valittaa liikaa, kun huomaa käyttäneensä tuntikaupalla aikaa siihen, että laulaa karaokessa kaverien kanssa jo kolmatta iltaa putkeen.

Tulikukkia

Like a Dragon: Infinite Wealth on sarjan pisin peli, eikä se aina ansaitse pituuttaan. Moni kohtaus on turhan pitkitetty, kun taas osa ei saa tarpeeksi tilaa hengittää. Varsinkin loppua kohden se yrittää änkeä mukaan ihan kaiken, mitä vuosikymmeniä kestänyt saaga pitää sisällään. Vähempikin olisi riittänyt.

Samalla se on kuitenkin massiivinen rakkauskirje faneille, sarjalle, sekä sen puolifiktiiviselle kulttuurille, joiden varaan saippuaooppera on rakennettu. Pelin isoimmat hetket järisyttävät tarinan rakenteita aina ensimmäiseen osaan asti. Tekijöillä on paljon sanottavaa, ja tuntuisi väärältä estää heitä nyt, kun ollaan tultu näin pitkälle.

Pelkkä päätarinan läpäiseminen vie helposti 60 tuntia aikaa, jos sen tahkoaa keskeytyksittä. Tämä ei ole kuitenkaan suositeltavaa, sillä moisesta määrästä tulee niin henkinen kuin fyysinen ähky. Se ei myöskään anna kokonaisuudelle sitä arvoa, jonka se ansaitsee. Mitä hitaammin sen parissa etenee, sen parempi. Joskus matka on määränpäätä tärkeämpi.

Jahka suurimmat juonikuviot on nähty ja Yakuzan maailma on mullistunut jälleen, sivutehtävät ja seikkailut jatkuvat helposti toiset 60 tuntia. Erityisesti Animal Crossing -tyylinen Dondoko-saari on varsinainen savotta, joka kelpaisi ihan omana julkaisunaan.

Vioistaan huolimatta Infinite Wealth on Yakuza/Like a Dragon -sarjan parhaita osia. Se on merkkiteos lajityypissään, joka on niin tulvillaan rakkautta ja upeita hetkiä, ettei sen kömmähdyksistä halua välittää. Sarjan faneille se on yhdistelmä sen parhaita puolia, sekä palkitseva henkinen matkan pää niille, jotka ovat olleet mukana alusta asti.

Mihin tarina etenee tämän jälkeen, on mysteeri. On kuitenkin selvää, ettei pelisarjan tarulle näy päätöstä. Sen hahmot, maailma ja draama ovat nimensä veroinen ikuinen rikkaus, joista voidaan ammentaa vielä vuosikymmeniä.

Tästä on hyvä jatkaa.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi