Tokyo Mirage Sessions #FE Encore nostokuva

Japanilaisidolien toinen tsäänssi on mahdollisuus

"Oli tammikuu 2013, kun Nintendo julkisti ensimmäisen trailerin Shin Megami Tensei- ja Fire Emblem -pelisarjat yhdistävästä projektista. Se vähä mitä nähtiin, vaikutti synkältä ja tunnelmalliselta. Meni vuosi, meni toinenkin, eikä tästä yhteistyön helmestä nähty tai kuultu mitään. Sitten koitti alkuvuosi 2015 ja projektista saatiin uusi traileri, joka toi näyttämölle varsin erilaisen pelin. Tarjolla oli animea, J-poppia ja vähemmänpuoleisesti Fire Emblem -viittauksia. Atlus-studion työstämä projekti kuulemma aloitettiin matkan varrella alusta jopa viisi kertaa."

Näin alkoi arvostelumme vuonna 2016, jolloin Tokyo Mirage Sessions #FE julkaistiin Nintendon Wii U -konsolille. Kuten monet varmasti tietävät, ei kyseinen laite suoranaisesti rikkonut myyntiennätyksiä. Näin ollen onkin suorastaan fiksua tai perusteltua tuoda laitteen parhaita yksinoikeusnimikkeitä huomattavasti enemmän myyneelle Switchille. Mirage Sessionsin Encore-versio on näistä uusioversioista tuorein, eikä varmasti viimeinen.

Aiempi arvostelumme antoi tuotokselle neljä tähteä kehuen muun muassa taistelumekaniikkaa timanttiseksi. Paljoa ei ole muuttunut noista päivistä, joskin hienoisia erojakin löytyy.

Tapahtui viime arvostelussa

Kerrataan aluksi hitunen. Tokyo Mirage Sessions #FE Encore -roolipeli keskittyy japanilaiseen idolikulttuuriin, jossa nuorista lahjakkuuksista muovataan roolimalleja eri viihteenmuotojen merkeissä. Pelin esittämä näkemys ei ole yhtä raadollinen kuin idolibisneksen todellisuus. Pelaajien ulottuville tuodaan joka tapauksessa kosolti kirkkaita värejä sekä japaninkielistä laulantaa, joista jälkimmäistä kuullaan parhaimmillaan jopa kesken vuoropohjaisten tappeluiden. Mikäli tämä kokonaisuus ei kuulosta omalta jutulta, niin pelikään tuskin maistuu.


Tokiossa kuljeskelee siluettihahmoja.

Tarinan keskiössä on Fortuna Entertainment -viihdetoimisto, joka edustaa useaa tanssivaa, laulavaa ja näyttelevää nuorta idolia. Kulissien takana tämä putiikki kuitenkin taistelee toisesta ulottuvuudesta saapuvaa Mirage-uhkaa vastaan. Sieltä jostain saapuvat olennot havittelevat nykypäivän Tokiossa asuvien ihmisten Performa-voimaa, joka muun muassa motivoi näyttelijöitä ja tekee taiteilijoista lahjakkaita.

Pelin nimessä mainitut Tokio ja Mirage ovat nyt käsiteltynä, entäpä se #FE? Nuo kaksi kirjainta viittaavat Fire Emblem -pelisarjaan, jonka tuorein osanen on niin ikään Switchille julkaistu Fire Emblem: Three Houses. Yhtäläisyydet kyseiseen sarjaan ovat kuitenkin harvassa. Isoimmat asiat ovat kourallinen tuttuja melodioita sekä muutamat tutut hahmot, kuten Fire Emblem: Awakeningista lainatut Chrom ja Tharja. Sankarit eivät ole yksi yhteen kopioita aiemmasta, vaan ulkoasut eroavat esikuvistaan kohtuullisen paljon. Taisteluissakin nämä tuttavuudet muuttuvat sankarien käsittelemiksi puhuviksi aseiksi. Kuulostaa erikoiselta, mutta ratkaisu kyllä toimii muun höpön juonen osana. Mutta tämän suurempaa Fire Emblem -ilottelua ei ole luvassa, harmillisesti.

Timangia

Tokio-seikkailun selkeitä kohokohtia on kaksi kappaletta: taistelusysteemi sekä hahmonkehitys. Taistelut ovat roolipelimäisen vuoropohjaisia, ja niissä omalla puolella on maksimissaan kolme hahmoa. Joka sankari on varustettu erilaisilla ja eri tyyppiin kuuluvilla erikoisliikkeillä. Kupletin juonena on käyttää vihollisten heikkouksia hyväksi. Jos vihulainen ei kestä tulta, kannattaa sitä vastaan hyökätä tulipohjaisilla taidoilla.


Taistellessa ruudulla on kaikenlaista infoa.

Kun hyökkäyksensä valitsee oikein, vihulaisia päästään kurmottamaan session-hyökkäyksillä. Ne ovat käytännössä comboja, joihin koko oma tiimi ottaa osaa yksi kerrallaan. Mitä pidemmälle pelissä edetään, sitä hienompia ja tehokkaampia session-taitoja opitaan. Parhaimmillaan lisää iskuvoimaa saadaan vaihtopenkillä istuvilta hahmoilta, ja toisinaan sankarimme pistävät jopa lauluksi. Mukana on myös hahmojen tilaa muuttavia taitoja aina puolustusta parantaviin ja myrkyttäviin asti. Taistot, etenkin pomovastustajia vastaan, ovat välillä kuin pieniä aivopähkinöitä.

Hahmot oppivat uusia taitoja kokemuspisteitä ja -tasoja kerätessään. Eri hyökkäyksiä, puolustustaikoja sekä passiivia kykyjä satelee hahmoille parhaimmillaan kahmalokaupalla. Joka soturin plakkariin mahtuu kuitenkin vain tietty määrä ominaisuuksia, joten vanhoista joutuu usein luopumaan uusien tieltä. Uudet kyvyt on sidottu käytössä olevaan aseeseen, joten uuden säilän myötä myös uusia taitoja alkaa putkahtelemaan tarjolle. Kenties sekavalta kuulostava kokonaisuus selkiää kyllä itse peliä pelattaessa.


Välivideot ovat kuin paremmastakin animesta.

Eipä sillä, pakkohan tuon onkin selvitä. Aseistusta voi nimittäin vaihtaa vain yhdessä ja ainoassa paikassa, jossa ravaaminen edellyttää samojen maisemien ja latausruutujen tuijottamista joka visiitin yhteydessä. Ne ehtivät tulla seikkailun loppuun mennessä liiankin tutuiksi.

Vähemmän timangia

Jotakuinkin kaikki taistelut tapahtuvat erillisissä tyrmissä, Idolasphere-nimisessä maailmassa. Joka luolasto ottaa tietyn aspektin idolimaailmasta käsittelyynsä, useimmiten jonkin sortin jipon saattelemana. Nämä tyrmät tuntuvat toisinaan hitusen liian pitkiltä ja loppumetreillään jopa tylsiltä, mutta niitä ei lopulta ole liian montaa koluttavaksi. Alueille päästään kuitenkin palaamaan eri sivutarinoiden myötä, joten ne ehtivät joka tapauksessa tulla perin tutuiksi. Onneksi näihin vihamielisiin paikkoihin sijoitetut teleporttialustat avittavat matkaamista.

Tarinaltaan Mirage Sessions on reilun korni, eikä aina hyvällä tapaa. Monen ongelman ratkaisu on laulamisessa, päähenkilö ei ymmärrä naisten liehittelyn päälle, ja ystävyys muuttaa ihmisten luonteita. Sama pöhkö meno jatkuu eri hahmoihin keskittyvissä sivutehtävissä. Osa matkan varrella kohdattavista tuttavuuksista onnistuu viihdyttämään, mutta mukana on myös yksiulotteisia stereotypioita. Myös alku on liian hidas viihdyttääkseen, mutta onneksi meno paranee tästä etenkin taistelumekaniikkojen auetessa. Tietynlaista kömpelyyttä ja kankeutta on myös havaittavissa. Tätä edustaa juurikin tarve palata siihen yhteen ja ainoaan paikkaan päivittämään aseita uuteen uskoon, mutta liikaa tämä ei menoa kuitenkaan häiritse.


Hyökätäkö, käyttääkö taitoja vai vaikka paeta?

Eloa hahmoihin saadaan heidän lähettämiensä viestien avulla. Nappia painamalla aukeaa näkösälle Topic-niminen keskustelukanava, jolla eri tuttavuudet lähettelevät jatkuvasti viestejä toisillensa. Mukaan mahtuu ohjeita seuraavasta suunnasta, johon kannattaa sivutehtävien tai varsinaisen juonen edistämiseksi tähdätä, sekä täyttä huuhaata hölmöine hymiöineen.

Anime-välivideot ovat kauniita kuin mitkä, mutta muu animointi käy välillä tönköksi. Taisteluissa sen sijaan nähdään jos jonkin sortin voltteja ja ilmalentoja. Itse maailma on ihan peruskivan näköinen, joskaan ei mitään sen suurempaa jälkipolville kerrottavaa. Yleisilme on toki parempi kuin aiemmalla konsolilla. Tokion maisemat eivät ole turhan täynnä sivuhahmoja, sillä suurin osa nimettömistä statisteista esitetään erivärisinä siluetteina, jotka seisoa möllöttävät paikoillaan.


Ei Chrom aivan tältä näyttänyt muissa peleissä.

Musiikkipuoli on myös hitusen kahtiajakoinen. Avex-yhtiön J-poprallit ovat parhaimmillaan tarttuvia, mutta mikäli tämä genre ei ole ominta omaa, ei mielipide välttämättä muutu nytkään. Itseäni ne eivät liikuttanet sen suuremmin, eivätkä valitettavasti muutenkaan taustalla kuultavat astetta geneerisemmät sävelmät. Samat kappaleet myös toistuvat taustalla liiankin usein, joten enemmän vaihtelua olisi ollut paikallaan.

Tokyo Mirage Sessions on ääninäytelty kauttaaltaan japanin kielellä. Tekstitys auttaa kaikkia meitä, jotka jättivät aikoinaan kyseisen kielen opintonsa kesken, mutta valitettavasti aivan kaikkea ei ole käännetty. Taistelun tohinassa huudetut neuvot ja kommentit jäävät tekstittämättä, vaikka niissä kuulemma olisikin tarjolla vinkkejä vihollisten päihittämiseen.

Mitä uutta, mitä ihmeellistä

Mutta niin, mitäpä Encore-versio tuo verrattuna alkuperäiseen Wii U -peliin? Ei suoranaisesti mitään niin suurta, että aiemmin pelinsä läpäisseiden olisi tarpeen palata jälleen sen pariin. Pelattavana on uusi sivutehtäväkokonaisuus, joka tarjoaa lisää näkymää hahmojen taustoihin, mutta kyseessä on lopulta perin lyhykäinen rykäisy. Mukana on toki myös yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki alkuperäisversion DLC-sisällöt, mukaan lukien kosolti kokemuspisteitä jakelevat luolastot. Nämä tyrmät tulevat todella tarpeeseen, sillä originaalissa oli ajoittain tarpeen grindata kokemuspisteitä heikommilta körmyiltä, jotta tarinan myötä kohdattavat pomohahmot oli mahdollista voittaa.


"Kyllä, lupaan taistella uusine silmälaseineni mörköjä vastaan!"

Sivupuuhien lisäksi taisteluja on nyt mahdollista nopeuttaa osittain, minkä lisäksi myös muutamat sivuhahmot voivat hypätä vaihtopenkiltä jakamaan vahinkoa osana session-hyökkäyksiä. Tämän ohella tarjolla on muutamat uudet vaateparret sekä yksi uusi laulettu kappale. Niin, ja onpa mukana myös elämääkin suurempi parannus, nimittäin mahdollisuus pukea Tsubasa-hahmolle silmälasit. Vau. Hurjaa.

"Internet-raivoa" nostattaneena päätöksenä Switch-käännös perustuu länsimaiden sensuroidumpaan versioon, jonka tiettyjä aspekteja ja kostyymejä on muutettu japanilaiseen alkuperäiseen verrattuna. Ratkaisut tuntuvat suorastaan hassuilta, sillä esimerkiksi tiettyihin vaateparsiin kangasta on lisätty jopa naurettavuuksiin asti. Myös yhden luolaston teema on vaihdettu epäloogisempaan ja rantateemaista lisäsisältöpakettia uima-asuineen ei tässä versiossa nähdä. Ei siis mitään suurta juonen tai pelimekaniikan kannalta, mutta onhan tuo vähän hupsua. Päiväsaikaan televisiostakin näkyy järkyttävämpää sisältöä kuin mitä sensuroimattomalla Tokyo Mirage Sessionsilla olisi ollut antaa.

Hyvä remake, hyvä peli

Keille tätä peliä voisi suositella? Etenkin niille, jotka pitävät J-popista, värikkäistä roolipeleistä, japanilaisesta kulttuurista ja timanttisesta taistelumekaniikasta. Niille, jotka ovat seikkailun jo edellisellä konsolisukupolvella kokeneet, tarjolla ei ole niin paljoa uutta, että pelin pariin olisi mikään pakko nyt palata. Myöskään Fire Emblemin ystäville ei ole tarjolla paljoakaan viihdykettä, sillä kyseinen pelisarja jäi kyllä tappiolle tässä vaihtokaupassa.

Tokyo Mirage Sessions #FE Encore on joka tapauksessa mallikas roolipeli, joka osaa olla sille päälle sattuessaan korni sekä kankea. Sen vastapainona taistelumekaniikka on todella upea kokonaisuus, joka viihdyttää läpi seikkailun. Pituutta tälle huville riittää, normipelaajalle päälle viisikymmentä tuntia. Ei siis ihan lyhyt rykäisy tämä.

Mutta niin, kannattiko tämä tuoda myös nykyiselle konsoliraudalle? Kyllähän se vastaus on helposti kyllä.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi