Ai että, nyt on jotain spesiaalia tarjolla. Nostalgiaa, jotain modernia, moninpelihurmosta ja hauskaa mäiskettä yhdessä ja samassa paketissa.

Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat nimittäin jälleen täällä, tällä kertaa Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge -nimisen taistelupelin merkeissä. Pelissä televisiosta ja muista ympyröistä tuttujen kilpiveikkojen muodossa hypitään muun muassa New Yorkin kaduilla ottaen yhteen jalkaklaanilaisten ja monien muiden tuttujen hahmojen kanssa.

Ja mikä parasta, ottaa nimike inspiraationsa ja monen ulkoasun osasensa siitä aidosta ja oikeasta 80-luvun animaatiosarjasta. Peli iskee siis varmasti monen pelaajan nostalgiahermoon kuin nunchaku kuumaan voihin.

Silppurin uusi suunnitelma (jakson ensiesitys 1988)

Dotemu-mätkintätaitajien sekä Tribute Games -kehittäjien työstämässä Shredder’s Revengessä pelaaminen koostuu valitun hahmon ohjaamisesta ja erilaisten taisteluliikkeiden latomisesta vastustajien kuuppaan. On muun muassa yksinkertaisia yhden napin komboja, hyppyhyökkäyksiä, erikoismuuveja sekä heittoja.

Leinojia, tiikereitä ja jalkaklaanilaisia, voi sentään.

Pelkän hyökkäysnapin hakkaamisella pääsee pitkälle, mutta parempaan ja sulavampaan lopputulokseen pääsee ottamalla kaikista liikkeistä, etenkin väistöstä, kaiken ilon ulos. Pelin makuun pääsee helposti, mutta pintaa rapsuttelemalla siitä saa vielä enemmän irti.

Oman pienen lisänsä luo Ninja Power -mittari, jota täytetään saamalla aikaan iso määrä peräkkäisiä osumia vihollisiin ottamatta itse välillä vahinkoa. Kun mittarissa on tarpeeksi sisältöä, voivat pelaajat käyttää tehokkaampia erikoisliikkeitä. Isojen kombojen vaaliminen onkin oleellinen osa pelaamista, mikäli mielii saada varastoon isompaa vahinkoa tekeviä hyökkäyksiä. Etenkin joka kentän lopussa odottavia loppuvastustajia ajatellen nämä muuvit ovat paikallaan olla valmiina.

Tarjolla on seitsemän eri hahmoa, eli neljä tuttua kilpikonnaa, mestari Tikku/Särö/Splinter, toimittaja April O’Neil sekä jääkiekkomaskilla varustettu mätkijä Casey Jones. Taistelijat eroavat toisistaan nopeuden, voiman ja ulottuvuuden merkeissä, minkä lisäksi erikoisliikkeet ovat jokaisella erilaiset.

Jokainen hahmo on saatu tuntumaan mukavan erilaiselta, vaikka käytännössä joka ikisellä mätkijällä on täsmälleen sama liikearsenaali. Hahmovalikoimalle ja tuntumalle isoa peukkua.

Päivän sankari (1990)

Pelimoodeja on koettavana kaksi kappaletta, joskin kummassakin on noin periaatteessa sama sisältö. Story Modessa liikutaan kartalla, josta valitaan mihin kenttään seuraavaksi hypätään taistelemaan. Kun kenttä on läpi, palataan takaisin kartalle valitsemaan seuraava kenttä. Matkan varrelle on ripoteltu muutamia sivutehtäviä, jotka koostuvat kenttiin piilotettujen esineiden löytämisestä.

Arcade Mode tarjoilee täsmälleen samat kentät, mutta yhdessä pötkössä ilman mahdollisuutta jatkaa game over -ruudun ilmestyessä ruudulle. Kuin perinteinen arcade-kokemus siis.

Kahdessa eri moodissa on puolensa ja puolensa, sillä kumpikin tarjoaa hupia erilaisilla panoksilla. Kartta on hauska lisä, joka tuo mieleen sen ihka ensimmäisen Turtles-pelin 8-bittiseltä Nintendolta. Arcade-moodi puolestaan on astetta intensiivisempi ja jännittävämpi, jotta matka ei vain katkeaisi kesken kaiken. Kaikkien kenttien koluaminen vie päälle kaksi tuntia, joten Arcade-hupi ei ole mahdoton koitos suorittaa, yksin tahi moninpelaten.

"Vauhtilaudoilla" annetaan kyytiä kentän loppuvastustajalle.

Tarjolla on myös kolme vaikeustasoa, joilla lähteä jakamaan oikeutta Silppurille ja kumppaneille.

Oleellinen asia mainita on moninpeli, sillä nimikkeen kummassakin moodissa päästään riehumaan joko yksin tai maksimissaan kuuden pelaajan kesken. Peli lisää vihulaisten määrää ja niiden kestävyyttä pelaajamäärän mukaan. Soolona meno on todella viihtyisää, mutta moninpeli on toki aina mukavampaa, tässäkin tapauksessa. Kuuden hahmon riehuessa ruudulla on meno tosin paikoitellen jo liiankin hektistä.

Kimpassa taistelemaan päästään joko samalta sohvalta tai verkon yli pelaten.

Vihreänä kateudesta (1989)

Ulkoasultaan Silppurin kosto on vallan mainio, kunhan pikseleistä koostuvat grafiikat eivät ole kynnyskysymys. Pelimaailma on täynnä riemukkaita yksityiskohtia ja hauskalta näyttäviä tilanteita. Pelintekijät ovat ilotelleet oikein kunnolla vihollisten kanssa, sillä jalkaklaanilaisten voi bongata naputtavan näppistä toimistohommissa, syövän mehujäätä, pelaavan kolikkopelejä ja paljon muuta. Aika (robotti)velikultia.

8-bittiselle Nintendolle julkaistun Teenage Mutant Ninja Turtles II:n sekä Super Nintendolla nähdyn Teenage Mutant Ninja Turtles: Turtles in Timen ystäville on paljon tutunoloista bongattavaa aina tietyistä vihollistyypeistä ympäristöihin.

Jalkaklaanilaiset ovat pelailemassa, melkein harmittaa häiritä.

Musiikkipuoli on niin ikään varsin oiva. Ääniraita koostuu tarttuvista ralleista, minkä lisäksi mukana on sopivan kornia rokkia ja kilpikonniin itseensä viittaavaa räppiä. Mukaan on saatu muutamat isot nimetkin, sillä We Ain’t Came to Lose -kappaleella äänessä ovat Wu-Tang Clanin jäsenet Ghostface Killah ja Raekwon. Kappale on myös sijoitettu hyvinkin mainioon tilanteeseen.

Korvakäytäviin soljuvat sävelmät sopivat Turtleseille kuin metallipäähine Silppurin päähän. Samanlaista menoa on ollut aiemmissa peleissä ja muissa viihteenmuodoissa. Muistatte varmaankin Ninja Rap -kappaleen Turtlesien männävuosien elokuvasta?

Sekin asia on syytä mainita, että neljän kilpparihahmon ääninäyttelijöinä toimivat samat miehet kuin 80-luvun animaatiosarjassa. Hulppeata, joskaan kovin montaa lausetta ei per hahmo olekaan tarjolla.

Pahojen pizzojen tapaus (1988)

Pari miinuspuolta on mainittava. Ensimmäinen niistä on aiemminkin mainittu seikkailun pituus, sillä kaikkien kenttien kokemisessa ei kauaa nokka tuhise. Päälle parituntisena etenkin tarinatila voi tuntua lyhyeltä, joskin Arcade Modeen pituus sopii kuin nakutettu.

Hieman erilainen kokkishow.

Uudelleenpeluuarvoa kenttiin saadaan toki erilaisilla haasteilla (esim. päihitä viisi robottia ilmahyökkäyksillä, älä putoa kertaakaan rotkoon) sekä muutamilla piilotetuilla salaisuuksilla. Joka hahmo myös kerää matkan varrella kokemustasoja, joiden karttuessa sankarimme saavat uusia kykyjä. Eipä sillä, pelaamaan palaa mieluusti uudelleen eri taistelijoiden kera muutenkin, sillä joka mätkijä tuntuu mukavan erilaiselta muihin sankareihin verrattuna.

Toinen jonkinmoinen natina on se, että meno ei suuresti muutu matkan varrella. Taistelu on jotakuinkin samanlaista alusta loppuun asti, eivätkä muutamat ”vauhtiautojen” kanssa koettavat kentät paljoa peruskaavasta poikkea. Hauskaa toki riittää, mutta vaihtelua ei suuresti ole. Perushyökkäykselle omistettua nappia tulee myös naputettua niinkin paljon, että peukalo saattaa matkan varrella väsyä.

Kilpikonnien planeetta (1990)

Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge on mainio kokemus, joka kumartaa aiempien viihteenmuotojen suuntaan pyllistämättä samalla mihinkään suuntaan. Kyseessä on hauska kokemus, joka tarjoaa nautittavaa niin nostalgiannälkäisille, uudemmista kokemuksista diggaileville kuin moninpeliriehumista halajavillekin.

Ei tätä nyt oikein voi olla kehumatta. Ota tämä nimike tutkalle, tai olet hönömpi kuin pitsa ilman ananasta. Tai pizza. Olettaen, että pidät ananaksesta pitsassa. Tai pizzassa.


Paluu lapsuuteen (1990) Teksti: Niko Lähteenmäki

Bebop ja Rocksteady – erottamaton parivaljakko.

Nostalgiassa piehtaroiminen on joskus ihanaa, mutta se voi olla välillä myös todella petollista. Nuoruuden suosikkipeli tai -elokuva olikin roskaa tai ainakin huomattavasti huonompi kuin muistikuvat antoivat myöten. Super Nintendon Teenage Mutant Ninja Turtles: Turtles in Time on kuitenkin yksi niistä nimikkeistä, joka tulee vedettyä käytännössä vuosittain läpi joko yksin tai kaverin kanssa, ja joka ikinen kerta trippi maistuu tolkuttoman hyvältä. Tuntuu kuin teos ei vanhenisi kirveelläkään.

Miksi vuonna 1992 julkaistu Turtles in Time on sitten niin palvottu teos? Koska kilpparit ovat tähdittäneet toinen toistaan keskinkertaisempia pelejä, eikä parempaakaan ole nähty. Sivulta päin kuvatut mäiskinnät katosivat käytännössä kuvasta, kun kolmiulotteinen grafiikka yleistyi ensimmäisen PlayStationin ja Nintendo 64:n myötä 90-luvun puolivälin jälkeen.

Jalkaklaanilaisen torkut häiriintyivät.

Vuosia myöhemmin HD-konsoleiden tehdessä tuloaan Turtlesitkin olivat pitkästä aikaa pinnalla. Ubisoft Singapore haistoi rahan sekä pelaajien nostalgiannälän ja toi saataville Teenage Mutant Ninja Turtles: Turtles in Time Re-Shelled -mätkinnän vuonna 2009. Kyseessä on kertakaikkisen tylsä, persoonaton, muovinen ja pelattavuudeltaankin todella ankea tapaus, joka mukailee graafiselta tyyliltään lisäksi uudempia tietokoneanimaatioita. Elinkaarikin jäi melko lyhyeksi, sillä se katosi Xboxin ja Sonyn kauppapaikoilta vuonna 2011, kun lisenssi vanheni studion käsissä, eikä sitä uusittu kohtalaisista myyntiluvuista huolimatta.

Vasta viime vuosina indie-skenen kasvun tapahtuessa pienemmät puljut ovat onnistuneet tuomaan useamman modernin pelihallimaisen turpasaunan digitaalisille kauppapaikoille. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten julkaistu Dotemun Streets of Rage 4 onnistui päivittämään beat 'em upin nykypäivään yhdistelemällä kiitettävästi vanhaa ja uutta. Seikkailu tuntui tutulta, mutta samalla tuoreelta, tasapainoiselta ja mielekkäältä.

Pizzeriamähinät

Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge pistää vielä paremmaksi. Neo Geo -peliä muistuttava pikseligrafiikka on ensinnäkin tyyliltään lähempänä 80- ja 90-luvun kilpparipiirrettyä sekä juuri Turtles in Timea. Lisäksi kehittäjänä toimineen Tribute Gamesin graafikoilla on ilmiselvästi ihailtavan paljon silmää yksityiskohdille, sillä viittauksia vanhoihin peleihin vilisee joka kentässä niin tapahtumien kuin tuttujen örmyjen ja tapahtumapaikkojen ohella. Lisäksi taustalla säädetään kuin Don Rosan piirtämissä Aku Ankka -tarinoissa konsanaan.

Kuten Petrikin aiemmin totesi, estetiikka ja ääniraita ovat kunnossa, mutta entäpä pelattavuus? Yksin pelatessa oli ainakin ilo huomata, miten tasapainoinen kokemus Silppurin Kosto oli. Tekijät ovat selkeästi tehneet kotiläksynsä, sillä taistelun paino ja rytmitys olivat entistä paremmalla tolalla Streets of Rageen verrattuna.

Robotti äkkäsi Leonardon.

Pelkkää hyökkäysnappia näpyttämällä saattaa toki pärjätä etenkin helpoimmalla vaikeustasolla, mutta laajempi liikekattaus ei ole mukana vain näön vuoksi. Heittoja, väistöjä ja superliikkeitä kannattaa ehdottomasti hyödyntää, sillä viholliset osaavat reagoida spämmäämiseen.

Tämä pätee myös pomovastuksiin, sillä kohtaamiset tuntuvat aiempaa luontevammalta. Isompia möllejä vastaan käydyt mähinät eivät tuntuneet enää niin epäreiluilta ja sattumanvaraisilta kuin vanhoissa peleissä, vaan heitä vastaan voi ja kannattaa taktikoida. Pelaajalle tarjotaan muutenkin kokonaisuudessaan niin hyvät työkalut etenemiseen, että kontrolleista on vaikea keksiä moitittavaa.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge on etenkin vanhalle Turtles-diggarille kaiken hehkutuksensa arvoinen myös Switch-versiona. Se saa lisäksi kunnian olla ensimmäinen kilppariseikkailu, joka oikeasti pieksee Turtles in Timen, sopivasti tasan 30 vuotta esikuvansa ilmestymisestä. Cowabunga!

Kirjaudu kommentoidaksesi