The Last Story

Hironobu Sakaguchin luotsaamaan Mistwalkerin odotettu roolipelieepos on viimein saapunut eurooppalaisten pelaajien ihmeteltäväksi. Odotettua teosta tituleerataan yleisesti Wiin joutsenlauluna, vaikka horisontissa siintää vielä Nintendon tuleva Pandora’s Tower. Mistwalkerin edellistä suurta seikkailua Lost Odysseyta pidetään yhtenä nykyisen sukupolven parhaana japskiropena, joten ennakko-odotukset ovat kovat. Onneksi Sakaguchin ohjastama tiimi ei petä, sillä The Last Story on kerrassaan hurmaava elämys.

Kauan sitten siellä jossakin

Zael on suoraselkäinen nuorukainen, joka haaveilee ritarin arvosta. Tavoitteen saavuttaminen ei ole kovin helppoa, joten päivät kuluvat palkkasoturina kirjavan ystäväjoukkion seurassa. Tarinan alussa riehakas porukka päätyy Lazulis-saaren pääkaupunkiin töitä etsimään. Hanttihommia tehdessään Zael tutustuu salaperäiseen nuoreen naiseen, joka ei suostu paljastamaan todellista henkilöllisyyttään. Ei mene kauaakaan, kun paikallinen hallitsija kreivi Arganan palkkaa Zaelin ja kumppanit vastaamaan veljentyttärensä kihlajaisten turvallisuudesta. Juhlat eivät suju ilman vihamielisiä kuokkavieraita, jotka pakottavan kreivin sukulaistytön mukaansa. Yllättäen kaapattu neito pelastetaan varsin nopeasti, ja vasta sen jälkeen todellinen tarina käynnistyy.

The Last Story alkaa lyhyellä luolastolla, jossa opitaan taistelun alkeet. Perushyökkäykset koostuvat miekalla huitomisesta, jonka saa säädettyä automaattiseksi tai napista tapahtuvaksi toiminnoksi. Zael voi myös käyttää varsijousta pudottamaan vihollisen tarkka-ampujat tai houkutellakseen yksittäisiä vastustajia kauemmas joukostaan. Seinien tai muiden maastosta kohoavien kohteiden taakse piiloutuminen auttaa taktikoinnissa. Tekoäly hoitaa pääsääntöisesti mukana kulkevien apulaisten ohjastamisen, mutta myöhemmin pelaaja pääsee jakamaan käskyjä koko porukalle. Etenemisen ja tasojen nousun myötä hahmot oppivat erilaisia kykyjä, jotka syventävät taistelua entisestään.

Ajoittain kohdattavat pomotaistelut ovat kokonaan oma lukunsa. Pelkkä aivoton miekalla huitominen ei tuota välttämättä toivottua tulosta. Hyvänä esimerkkinä erään sivutehtävän päävihollinen: Aluksi pahista joutuu juoksemaan karkuun ympäri tapahtumapaikkana olevaa kartanoa, kunnes saa käsiinsä nuolia, jotka tekevät vihollisesta hetkeksi heikomman. Suuremmat viholliset eivät kovin usein toista totuttuja kaavoja, mikä tekee uuden pomon kohtaamisesta ainutlaatuisen kokemuksen.

Markkinamiehen elämää

Tarina on jaettu lyhyehköihin lukuihin, joista osa on yksittäisiä suurempia sivutehtäviä. Kaikkien lukujen suorittaminen ei ole tarinan kannalta pakollista, mutta ne syventävät maailmaa ja juonenkuljetusta. Saapa joistakin koitoksista hyödyllisiä tavaroita tai aseita helpottamaan etenemistä. Seikkailun lomassa voi tutkia suurta Lazulis-kaupunkia, jonne palataan toimeksiantojen jälkeen. Keskiaikaista tunnelmaa huokuva kaupunki on täynnä tekemistä ja nähtävää. Sinne tänne on ripoteltu kaikkea pientä, hyödyllistä kerättävää. Kaikki asukkaat eivät ole halukkaita keskustelemaan, mutta puheliaat henkilöt tarjoavat joko vihjeitä tai pieniä hanttihommia. Mikäli tekemisen puute iskee, saa kaupasta ostettua vaikkapa banaaninkuorinuolia, joita voi ammuskella ihmisten jalkoihin ja naureskella itsekseen.

Löydettyjä tai ostettuja varusteita pystyy parantelemaan tietyissä kaupoissa, mutta siitä ei aina selviä pelkällä rahalla. Jotkut varusteet vaativat jo heti alkuunsa tiettyjä materiaaleja, jos tuhovoimaa mielii kasvattaa. Rahaa, kuten kokemuspisteitäkin, saa tietenkin tapetuilta vihulaisilta. Örmyjen lahtaus ei kuitenkaan ole ainoa tapa tienata: jotkut kauppiaat saattavat myydä halvalla kaikenlaista tavaraa, jota voi myydä hyvällä katteella jollekin muulle. Kaupungissa on myös taisteluareena, jossa voi palkkion toivossa mitellä voimiaan hirviöiden kanssa.

Moninpeliäkään ei ole unohdettu. Verkon kautta voi mitellä voimiaan maksimissaan viiden muun pelaajan kanssa. Muiden pelaajien pieksäminen viihdyttää yllättävän hyvin monipuolisen taistelusysteemin ansiosta. Yhteistyökin on mahdollista, ja tällöin vastaan asettuu tarinatilasta tutut pomohahmot kätyreineen, huomattavasti kovempina versioina. Nettisessiot toimivat jouhevasti, eikä viivettä päässyt esiintymään. Moninpeli ei millään tavalla päihitä juonen seuraamista mutta tuo oman mukavan lisänsä sitä kaipaaville.

Kiemuraisia kujia, eläväisiä katuja

The Last Storyn ulkoasu ottaa paljon vaikutteita keskiajasta. Lazuliksen kaupunki voisi hyvinkin olla joku vuosisatojen takainen suurempi eurooppalainen asutuskeskus sokkeloisine katuineen. Grafiikka on komeaa, mutta sitä vaivaa paikoin värittömyys, minkä vuoksi se ei aivan vedä vertoja Skyward Swordille tai Xenoblade Chroniclesille. Siitä huolimatta vastaan tulee hienoja maisemia, jotka ovat myös sopivan vaihtelevia. Animaatio on kautta linjan sulavaa: Jopa appelsiiniin liukastuminen näyttää melko luonnolliselta. Ruudunpäivitys ottaa toisinaan osumaa ihmispaljoudesta tai kiihkeistä taisteluista, mutta peli-ilon tappajaksi siitä ei onneksi ole. Toinen valittamisen aihe on ajoittain tositoimissa sekoileva kamera, joka saattaa sekoittaa urheimmankin sankarin suuntavaiston. Classic-ohjaimen käyttö sentään hieman parantaa kokemusta, sillä kameraa voi ohjastaa toisella analogitatilla.

Äänipuoli on toteutettu kerrassaan esimerkillisesti. Vaikka alkuperäisestä ääniraidasta ei pääsekään nauttimaan, englanninkielinen dialogi on näytelty harvinaisen onnistuneesti. Ammattitaitoiset ääninäyttelijät välittävät hahmojen persoonat kouriintuntuvasti, mikä vain tehostaa laadukasta ja huumorin sävyttämää jutustelua. Brittien saarten eri murteet ja aksentit värittävät keskusteluja loistavasti. Nobuo Uematsu pistää pitkästä aikaa parastaan sävellyspuolella. Vaikka varsinaisia klassikoita kappaleista ei erotu, yksikään luritus ei käy ärsyttämään.

Wiimeinen klassikko?

The Last Story on vaikuttava tekele. Se on huomattavasti tarinavetoisempi kuin Xenoblade Chronicles ja näin ollen lyhyempi kokonaisuus. Pelattavaa on kuitenkin riittämiin, eikä kyllästyminen pääse iskemään missään vaiheessa. Paikoin peliä vaivaa helppous, mutta ainakin eteneminen on sujuvaa. Jos on valmis antamaan anteeksi ajoittaiset tekniset kömmähdykset, on kyseessä oikein laadukas peli. Vaikka Nintendon Pandora’s Tower osoittautuisi epäonnistumiseksi, The Last Story pelastaa Wiin ehtoopuolen. Ei haittaisi ollenkaan, vaikka tästä käynnistyisi seuraavassa konsolisukupolvessa jatkuva sarja.

Galleria: 

Kommentit

Samaa mieltä arvostelun kanssa, mutta voisi sanoa että tuolla yhdessä kappaleessa on vähän spoilerimatskua.

Mahe: Tarkoitat varmaan tuota pomotaistelusta kertovaa kappaletta? Siinä kieltämättä on pientä spoilausta, mutta halusin tuoda esimerkin pomotaistelujen monipuolisuudesta. Tästä syystä valitsin juurikin sivutehtävään liittyvän taistelun, etten itse juonesta spoilaisi mitään.

Tämä on saanut aika paljon kriittisempää palautetta mm. Pelit lehden arvostelussa ja muissakin arvosteluissa liikkunut 4 tähden alueella. Ootko Zanis lukenut noita kriittisempiä arvosteluja ja havaitsitko samoja ongelmia mitä niissä on tuotu esille?

En ole vielä ehtinyt lukea noita lehtien arvosteluja, joten en tiedä mitä ongelmia he ovat huomanneet. Pelaaja-lehti olisi kyllä käden ulottuvilla, joten täytynee katsastaa mitä siinä pelistä sanotaan. Itsekin keikuin neljän ja viiden tähden välillä pitkään, mutta lopulta hellyin ja annoin tuon viidennen tähden, sillä peli tempaisi niin suurella voimalla mukaansa ja sen parissa viihtyi todella hyvin. Itsellä silmiinpistävimpiä ongelmia olivat juurikin ruudunpäivityksen notkahtelu ja kameran ajoittainen sekoilu kiihkeän toiminnan keskellä, mutta ne eivät pilanneet kokemusta. Mielestäni tämä kuuluu tämän konsolisukupolven japskiropejen top 3:een Lost Odysseyn ja Xenoblade Chroniclesin kanssa.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi