Legend of Zelda: Twilight Princess

Hämärästä aamunkoittoon

Rakastetun Legend of Zelda -tarun parissa on tähän mennessä koettu ikimuistoisia seikkailuja halki useiden teemojen, joiden ympärille rakennetut puitteet ovat joka kerta tuoneet tuoreen ja ainutlaatuisen otteen saagan kuhunkin eepokseen. Rinnakkaisulottuvuuksien, aikakausien, naamioiden, merien ja kukkapuskien jälkeen voisi kuvitella lähtökohtien olevan vähitellen lopussa, mutta GameCuben kautta myös Wiille kääntynyt Legend of Zelda: Twilight Princess osoittaa, ettei vihreänuttuisen Linkin matkassa tehdä hukkareissuja. Ei ainakaan kirjaimellisesti.

Toisin kuin useimmat inkarnaationsa, Twilight Princessin Link on jo aikuistumisen kynnyksellä. Syrjäisen Ordon-kylän karjapaimenena ahertava nuorukainen joutuu kohtaamaan kohtalonsa tarujen sankarina, kun muinainen pahuus hiljalleen levittäytyy ympäri Hyrulen provinsseja hankaloittaen myös rauhallisen Ordonin yksinkertaista maalaiseloa. Valtakunnan ennen niin värikkäät ruohoniityt ja jylhät vuoristot peittyvät mystiseen hämärään, jonka seassa vaeltavat synkät ja epäinhimilliset varjo-olennot.

Edes Link ei kykene pakenemaan hämärässä leijailevia pahuuden voimia, vaan kirous muuttaa sankarin pedoksi – sinisilmäiseksi sudeksi. Hitaasti, mutta varmasti käynnistyvä seikkailu on yllättävän tarinapainotteinen, mikä luo Twilight Princessille ja sen hahmoille ainutlaatuista persoonallisuutta, jollaista ei ole nähty yhdessäkään pelin edeltäjässä. Uusi aisapari Midna, pieni ja pippurinen hämärän asukki, istuu yhtä luontevin elkein sarjan perinteikkääseen hahmokaartiin kuin susi-Linkin selkäänkin. Erikoisen kaksikon sitäkin erikoisempi yhteistyö johtaa lopulta pitkään ja loisteliaaseen kamppailuun hämärän kuningasta sekä tämän synkkiä palvelijoita vastaan.

Vahvasti tarinan mukana

Sudeksi muuntautuminen on lahja siinä missä kirouskin, sillä astetta eläimellisempi Link kykenee aistimaan monia asioita, joista ei ihmismuodossa olisi aavistustakaan. Erilaisten hajujen jäljittäminen, näkymättömien vihollisten näkeminen ja ahtaiden onkaloiden kaivaminen ovat hyödyllisiä taitoja Hyrulen valtakunnan tähän mennessä laajinta versiota kolutessa. Kovassa huudossa ovat myös oikukkaan Midnan teleportaatiokyvyt ja pimeät taikavoimat, kun suhteellisen puolustuskyvyttömän suden on loikittava suurimpien rotkojen ylitse ja pärjättävä laajempia vihollislaumoja vastaan.

Kahden muodon välinen tasapaino toimii vallan mainiosti seikkailun tiivistahtisella alkupuoliskolla, jossa tarina ei erityisemmin anna sijaa harharetkille. Link ja Midna puhdistavat hämärän valtaamia alueita suorastaan kaavamaisesti jäljittämällä ja tuhoamalla parven hyönteisiä, jotka ovat varastaneet valon kultakin alueelta, minkä jälkeen karvaturkki vaihtuu tuttuun vihreään nuttuun. Vierailtua alueen enemmän tai vähemmän piilotetussa pomoluolastossa siirrytään seuraavalle hämärän alueelle, jonka haikea värimaailma mykistää aina lähes sanattomaksi.

Tietyssä pisteessä seikkailua olomuotoja lopulta opitaan vaihtamaan mielen mukaisesti, ja samalla hämärän aiheuttamat rajoitukset Hyrulen suurella leikkikentällä katoavat. Päätarinaa voi tietenkin jatkaa seuraavia luolastoja metsästäen, mutta olisi sääli jättää pelimaailman harrastusmahdollisuudet kokonaan huomioimatta. Erityisesti kalastuksen parissa viihtyy helposti jopa tunteja, eikä ihme. Kalojen narraaminen on ajateltu loppuun asti kunnolla, ja se toimisi halutessaan jopa täysin itsenäisenä pelinä. Huvin ohella harteilleen voi ottaa Hyrulen kansalaisten lukuisia askareita, joiden ratkomisesta saa vieläpä varsin kelvollisia korvauksia.

Kosketus legendaan

Viimeisen perinteisen Zelda-seikkailun perään haikaileville faneille ennakkoluuloja aiheuttanut Wii-ohjaustyyli osoittautuu pienen alkuhämmingin jälkeen hyvinkin luontevaksi. Tietenkin kauko-ohjaimella huitominen tuntuu ensimmäisillä miekkailukerroilla hullunkuriselta, mutta tavan makuun päästessä siitä on vaikea luopua. Terän heilahtamiseen ei loppujen lopuksi tarvita kovinkaan suurta ranneliikettä, joten näyttävän atleettinen pelityyli ei ole tarpeen. Jopa ruudun tähtääminen varsijousella, bumerangilla sekä muilla vastaavanlaisilla aseilla on helppoa ja paikoitellen tarkempaa kuin GameCube-ohjaimella. Näiden seikkojen takia Wii-ohjaus ei tunnu väkisin mukaan liimatulta, muttei myöskään liian erilaiselta perinteisempään ohjaustyyliin nähden.

Ohjaaminen ei monimutkaistu hirveämmin pelin edetessäkään, vaikka Link oppiikin Game Boy Advancelta tutun Legend of Zelda: The Minish Capin tapaan uusia hyökkäysliikkeitä matkansa varrella. Siitä huolimatta, ettei vihollisten sivaltelu suuremmin poikkea edeltäjistään, perinteisimpiinkin taisteluihin on onnistuttu lisäämään pieniä uusia piirteitä. Mielenkiintoisin uutuus on mahdollisuus käydä taistoon uskollisen Epona-hevosen selässä ratsastaen, mihin on selvästi panostettu yhtä suurella vaivannäöllä kuin pelin muihinkin osa-alueisiin. Ratsain kahakat vaativat tilaa sekä koordinointikykyä ja ovat huomattavasti vauhdikkaampia kuin Legend of Zelda: The Wind Wakerin paikoitellen jopa tylsät meritaistelut.

Massiivisimmat mittelöt käydään luonnollisesti sokkeloisten luolastojen ja temppeleiden loppuvastustajien kanssa. Twilight Princessin pomokastissa on joukko hyviä yhteenottoja, joskin kolmen 3D- ja lukuisten 2D-edeltäjien jälkeen vastustajien voittamiseen tarvittavat niksit ovat tulleet jo hyvin tutuiksi. Toki uusiakin ideoita on. Kukapa olisi uskonut Linkin joutuvan skeittaamaan eräänkin pomon kumoon? Alati kasvavan tarvikevalikoiman hyödyntäminen ei ole koskaan ollut näin puoleensavetävää, ja vaikka vastukset kaatuvatkin sarjan vaikeimpiin osiin verrattuna melko pienellä vaivannäöllä, se tapahtuu aina hymyissä suin. Loppuvastustajien tavoin itse peli luolastoineen kaikkineen ei ole erityisen hankala verrattuna Nintendo 64 -aikakauden Zeldoihin, mutta laadukas sisältö pitää huolen mielenkiinnon ylläpidosta lopputeksteihin asti.

Vahva taidonnäyte Japanista

Seikkailun graafinen puoli edustaa ehdottomasti alkuperäisen konsolinsa, GameCuben, laadukkainta kärkipäätä ja se näyttää upealta myös Wiin muihin julkaisupeleihin verrattaessa. Vaikka Nintendon konsoli ei vedä vertoja kilpailijoidensa visuaaliselle annille, ovat Twilight Princessin maisemat sää- ja vuorokausiefekteineen kauniita ja tunnelmallisia. Wind Wakeria realistisempi yleisilme tuo maisemiin Taru sormusten herrasta -elokuvien mahtipontisuutta ja hahmoihin anime-vaikutteisia vivahteita, mikä toimii omalla tavallaan yhtä loisteliaasti kuin ristiriitainen sarjakuvatyyli edeltäjässään.

Äänimaailma tanssii kuvan kanssa suloista tanssiaan. Twilight Princess ei ainoastaan kierrätä klassisia Zelda-teemoja, vaan sen musiikkiraidoille on luotu joukko uusia kappaleita, joista ei tunnelmaa puutu. Hämärään astuessa tai yön koittaessa ahdistavat melodiat hiipivät esiin varjo-olioiden tavoin, myrskyt ja salamat nostavat orkesterin jylinää entisestään. Surumieliset melodiat todella nostavat epätoivon tunnetta, kun taas aamun valossa myös mahtipontiset teemat nostavat seikkailunhalun jälleen pintaan. Link voi itsekin musisoida suden kutsuhuudoilla, mutta muun ääntelyn osalta pysytään niin monista Nintendo-peleistä tutuiksi tulleissa epämääräisissä huudahduksissa ja mongerruksissa.

Massiivisista puitteistaan huolimatta Twilight Princessin suorastaan eeppisen loppuvastustajan ovella seisoessa aikamittari näyttää alle 40 pelituntia. Melkoisella läpijuoksutahdilla saatu luku kasvaa sitä mukaan kun Hyrulen maisemia ja nähtävyyksiä ryhtyy tutkimaan todenteolla. Salaisuuksia, tarvikkeita ja minipelejä metsästäessä on helppo menettää ajantaju, mikä yhdistettynä päätarinaan kruunaa pitkän odotuksen. Hämärän prinsessa ei ole erityisen mullistava kokemus Zeldan legendaan aiemmin perehtyneille, eikä se välttämättä ole edes saagan paras peli. Se on huolellisesti suunniteltu jatko-osa sarjan vahvimmalla tarinalla ja hiotuimmalla pelimekaniikalla höystettynä.

Galleria: 

Kommentit

TÄMÄ PELI ON LOISTAVA! suosittelen kaikille ostamista ja vaikka alku saattaa olla tylsä niin lopussa tapahtuu.

Yksi parhaista peleistä ikinä

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi