Komiat puitteet
Yhdeksän vuotta takaperin tykästyin välittömästi Killing Floor 2:n synkkään tyyliin, jossa ahtauden tunne muuttui lähestulkoon käsinkosketeltavaksi Zed-örmelöiden rynniessä vauhdikkaana laumana päälle. Yhtä tyylikkäät puitteet komistavat myös pelisarjan kolmatta osaa, jossa etenkin pimeyttä käytetään tehokeinona. Jotain silti puuttuu, sillä pelottavuusaspekti ei vedä vertoja edeltäjälle. Päiden ja raajojen pudottelu tuliluikuilla on toki edelleen nastaa puuhaa, mutta lähtökohtaisesti olisin odottanut etenkin jykevämpää pakokauhun tunnetta.
Kenties olen jo liian tottunut näkemään päälle rynniviä, zombiemaisia ja hurjasti käsillään huitovia otuksia ja muita pikkupörriäisiä, mutta näen ne ennemminkin maalitauluina, joihin pitää yrittää osua sen sijaan, että säikähtäisin sellaisten tullessa iholle. Ainoa syy lähteä juoksemaan on tyhjä lipas, ja silloinkin pystyy pelaamaan itselleen aikaa lisävarusteilla, joita on tavallisesti kaksi mukana. Lisäksi sankareilla on latautuva superkyky, joka toimii isompien massojen pehmittäjänä tai hävittäjänä.
Siitä jaan kuitenkin krediittiä pelintekijöille, että kontrollit ja eri taitojen käyttö ei voisi olla helpompaa, jolloin räiskimisen ytimeen pystyy täysillä uppoutumaan. Hahmokokoelma tuo myös oman mausteensa mukaan, sillä kuuden erityyppisen menijän joukossa vaihtelevuus on iso tekijä, eikä kyllästymisen tunnetta ole vielä tullut vastaan.
Loputonta grindausta
Killing Floor 3 sisältää vähemmän yllättäen lähes loputtoman tuntuisesti kaikenlaista avattavaa tilpehööriä, joista tärkein on jokaisen hahmon henkilökohtainen kykypuu. Kerättyjä kokemuspisteitä ei vain pysty jakamaan kaikkien kesken, vaan jokainen joutuu aloittamaan nollapisteestä. Jo yhden sankarin kohdalla täysille virittämiseen kuluu niin monta tuntia, että voi vain arvailla, kauanko sama veisi koko köörin kohdalla. Toki jokaisen onnistuneen tehtävän jälkeen on mukava katsella ruudulle pompahtavaa palkintosettiä, mutta ajan kanssa toistaminen alkaa puuduttamaan.
Hieman piristystä tehtäviin saadaan esimerkiksi vaikeustasoja nostamalla, sillä niitä on kaikkiaan kolme. Näistä helpoimmalla, eli normaalitasolla meno on tuntunut jopa liian helpolta, sillä edes vihollisaaltojen teurastamisen jälkeen paikalle saapuva järkälemäinen pomovastus ei ole saanut kuuden pelaajan tiimin rivejä juurikaan rakoilemaan. On itse asiassa jokseenkin outoa, että pomovastukset näyttävät ennen taistelua näytettävässä välivideossa hurjemmilta ja vaarallisemmilta kuin elävässä tilanteessa.
Pelattavuuden kannalta eri vaikeustasot on mainio juttu, mutta normaalitasoa on harmi kyllä pakko hinkata riittävän paljon, jotta kyvyt vastaisivat ylempien tasojen vaatimuksia. Tasapaino heittelee liikaa – joko olet ylivoimainen zedien niittäjä tai sitten maistelet maanpintaa ja odotat apuja muilta, mikäli tunget nokkasi liian aikaisin kovemmille tasoille.
Ei soolona, vaan porukalla
Killing Floor 3 sisältää itse asiassa myös jonkin sortin tarinan, mutta rehellisesti sanoen tästä ei ollut mitään haisua sitten toissapäivän, jolloin kuulin asiasta pelikaverilta aivan sattumalta. Juonta edistääkseen eri sektoreilta pitää esimerkiksi kerätä näytteitä örmelöistä tai tehdä joitakin muita vaadittavia asioita. Tämä onnistuu myös porukalla tahkotessa, eli soolona ei tarvitse lähteä kahakoimaan kuin korkeintaan kontrolleja ja kykyjä kokeillakseen. Taustatarina on ihan kiva lisä, mutta tuntuu kovin vähäpätöiseltä asialta.
Maailmasta löytyy taatusti sen verran kahjoja pelaajia, että joku pystyy pieksemään vaikeimmalla hell on earth -tasolla minkä tahansa vihollisaallon ja pomovastuksen soolona, mutta uutukaisesta saa eniten nautintoa irti isolla porukalla. Taistelut ovat paljon mielenkiintoisempia, kun räminä, pauke, luotien viuhuminen ja taustalla pauhaava raskas rock'n roll yltyvät kuumimmilleen. Musiikista muuten erityisen iso plussa, mikäli viihtyy raskaampien melodioiden parissa.
Saattaapa peli joskus arpoa vihollisen kaatuessa myös hidastetun moodin, jolloin kelpaa poksautella zedien päitä tähtäämällä kaikessa rauhassa, mikä myös piristää menoa. Lisämakua saadaan myös eri hahmojen kommenteista toiminnan aikana.
Aika korjaa puutteet?
Killing Floor 3:n takana oleva Tripwire on tunnettu siitä, että he kuuntelevat pelaajien toiveita. Myös edeltäjä sai lukuisia parannuksia, kuten uusia hahmoluokkia, animaatioita ja ennen kaikkea modeja, jotka värittivät skeneä huomattavasti. On toki eri asia, olisivatko mahdolliset modit saatavilla myös konsoleille, mutta mahdollisuuksia on laajentua ja parantua myös muihin suuntiin.
Eniten toivoisin parempien karttojen lisäämistä ja nykyisten kehittämistä, sillä nykyisellään ne eivät saa samanlaista kaaosta aikaiseksi kuin Killing Floor 2:ssa. Myös tempo voisi olla nopeampi, ja kenties vihollisten määrän kompensoiminen isommaksi tiimin suuruuden mukaan lisäisi mielenkiintoa.
Nykyisellään Killing Floor 3 tuntuu liiaksi perusräiskinnältä, jota on hetkittäin hauska pelata, mutta näytön ääreen tulee harvemmin jäätyä kuin tunniksi-pariksi kerrallaan. Teknisesti peli toimii oivallisesti, vaikka pieniä nykäisyjä välillä näkeekin – kenties vain lataustaukojen vuoksi. Tämä ei ole huono esitys, siitä vain puuttuu jokin aivan erityinen koukku, mikä saa palaamaan julkaisun pariin nykyistä tiuhemmin. Suosittelen kuitenkin antamaan uutukaiselle mahdollisuuden, mikäli pitää päättömästä ja pitkäkestoisesta räiskinnästä allekirjoittaneen tapaan.
