Mad Max hulluttelee hiekkalaatikolla

80-luvulla supersuosioon noussut Mad Max pörisyttelee takaisin parrasvaloihin kahdella rintamalla. Fury Road -lisänimellä varustettu elokuva räjäytti pankin jo kesällä, minkä lisäksi kovapäinen asfalttisoturi päästetään riehumaan virtuaalimaailmaan. Toisin kuin alkuperäisten leffojen aikakaudella, nykyään lisenssipeleiltäkin voi tietyin varauksin odottaa laadukasta jälkeä. Mad Maxin lähtökohdat ainakin lupaavat hyvää. Muun muassa kehutun Batman: Arkham-sarjan julkaisijana häärännyt Warner Brothers on pestannut kehittäjäksi Just Cause -rymistelyistään tunnetun Avalanche Studiosin. Odotuksia nostattaa myös se, että peliä ei sidota väkisin valkokangasversion tapahtumiin.

Bensaa suonissa, vettä tankissa 

Elokuvista tutut teemat, kuten veden ja polttoaineen riittävyys, nostetaan alkumetreillä tapetille vihjaillen koruttomasta selviytymissimulaattorista. Näennäisen karujen puitteiden alta paljastuu kuitenkin varsin perinteinen kokemus, ja kulutettavien resurssien merkitys jää pieneksi: vettä ei tarvita janon sammuttamiseen, vaan huikka ainoastaan palauttaa ehtyneen energiapalkin lääkelaukun tavoin. Bensaa puolestaan jaetaan sen verran avokätisesti, että tuomiopäivän monsteriautoilla saa kaahailla niin paljon kuin sielu sietää. Suurin osa räjähdysherkistä kanistereista toimittaakin lopulta jättimäisten polttopullojen virkaa taisteluiden tiimellyksessä.

Peliä voi kuvailla lähes kirjaimellisesti avoimen maailman hiekkalaatikoksi, sillä sen laajat ympäristöt ovat kauttaaltaan sannan peitossa. Yksipuolisilta kuulostavista puitteistaan huolimatta Avalanche Studios repii teemasta ilon irti. Lohduttomien dyynien seasta voi alituiseen bongailla näyttäviä maamerkkejä ränsistyneistä silloista raunioituneisiin öljynporaustorneihin. Metalli- ja betoniromujen syövereissä piileskelee jengejä, joista kukin pyrkii selviytymään tyylillään karujen olosuhteiden keskellä.

Ulkopuolisen Maxin läsnäoloa ei luonnollisesti katsota hyvällä, ja ystävällismieliset kontaktit ovat harvassa. Kavereita hankitaan vähitellen suurimpien keskittymien pomoja mielistelemällä, eli käytännössä juoksemalla erinäisten askareiden perässä. Luottokamuksi valikoituu Notre Damen kellonsoittajaa muistuttava Chumbucket, joka pitää Maxia moottoritaivaan lähettämänä enkelinä ja lyöttäytyy välittömästi kimppaan. Chumbucketin epämuodostuneen ulkokuoren alta paljastuu melkoisen kyvykäs mekaanikko, sillä omaperäinen herra huolehtii varsin tehokkaasti niin autokaluston korjaamisesta kuin uusien osien päivittämisestä.

Fiilispohjalla

Mad Max loistaa erityisesti tunnelman luomisessa. Varsinainen juoni jää sen sijaan melkoisen ohueksi. Max menettää rakkaan V8-moottorilla varustetun autonsa jo intron aikana, minkä jälkeen alkaa epätoivoinen osien metsästys uuteen kuningaskiesiin. Tyylikkäistä välivideoista ja ammattimaisesti hoidetusta dialogista huolimatta tarina tuntuu miltei pakolliselta pahalta, eikä onnistu motivoimaan pelaajaa millään lailla. Kaiken kukkuraksi alkumetreillä sattui etenemisen pysäyttänyt ja ilmeisen yleinen bugi. Sivuaskareiden turhan ahkera suorittaminen johti auton liian ripeään kehittymiseen, minkä vuoksi virittelyyn liittyvä päätehtävä ei enää aktivoitunutkaan. Internetin ihmemaasta löytyi onneksi apu ongelmaan, joten umpikujasta selvittiin ilman tallennuksen tuhoamista. Silti kyseessä on melkoinen suunnittelukukkanen, jonka soisi korjattavan pikavauhdilla.

Sivupuuhat noudattavat tutun turvallista linjaa. Vallattavat viholliskeskittymät, kehitettävät tukikohdat ja karttaa paloittain raottavat tähystyspaikat muistuttavat paperilla huolestuttavan läheisesti Ubisoftin leirin tuotoksia. Suorittamisähkyä pelkääviä on siis varoitettu, vaikka eri kehittäjän luoma soppa tuo luonnollisesti oman mausteensa menoon. Miehekkäästi mörisevillä autoilla kurvailu sekä aggressiiviset kahakat viholliskeskittymien kanssa jaksavat viihdyttää toistostaan huolimatta. Kartan puhdistamisesta palkitaan yleisen vaaratason pienentymisen lisäksi varaosilla, joita käytetään Maxin ja ennen kaikkea kulkineen varusteiden paranteluun. Myös maineen kasvaminen parantaa pärjäämisen mahdollisuuksia, kun kykypisteitään pääsee hyödyntämään esimerkiksi energiapalkin pituuden tai nyrkkien tehokkuuden ehostamiseen.

Karun kaunista

Mad Max näyttää herkulliselta. Avarat maisemat yhdistettynä todella tyylikkäästi toteutettuihin efekteihin muodostavat uskottavan postapokalyptisen temmellyskentän. Satunnaisesti raivoavat hiekkamyrskyt mallinnetaan hienosti, kun ilma yllättäen sakenee lentävästä tomusta ja terveydelle vaarallisesta romusta. Perushyvällä audio-osastolla erityismaininta kuuluu autojen murinoille, jotka istuvat V-moottoreita ihannoivaan kulissiin kuin nenä päähän. Ajotuntuma on vapaata kruisailua ajatellen hauskan letkeä, mutta aluksi tiukimmissa paikoissa hieman liiankin suurpiirteinen. Ohjattavuus kuitenkin jalostuu hiljalleen täsmällisemmäksi, kunhan autoaan pääsee kehittämään. Taistelutilanteissa Maxia voisi kuvailla köyhän miehen Lepakkomieheksi: kontrollit ovat periaatteessa samat, tosin dynamiikassa jäädään piirun verran esikuvasta. Kun pelkät nyrkit eivät riitä, pystyy apuna käyttämään kättä pidempää kalikkaa tai parhaassa tapauksessa haulikkoa. Panoksia jaetaan silti melko rajoitetusti, että hommassa pysyy tasapaino.

Lisenssipelien monenkirjavalla listalla Mad Max nousee ehdottomasti onnistujien puolelle. Siinä on periaatteessa kaikki ainekset kohdallaan, mutta viimeinen koukku jää vielä uupumaan. Konkreettisimmaksi moitteeksi ponnettoman tarinan lisäksi nousevat pienemmät ja etenkin mainittu isompi bugi. Tästä huolimatta asfalttisoturin virtuaaliversiota uskaltaa suositella vähintään elokuvien ystäville pelkästään hienon tunnelmansa vuoksi. Maxin nahkahousuissa seikkailee illasta toiseen ihan mielellään, vaikka addiktio ei aivan odotetulle tasolle nousekaan.

 

Kirjaudu kommentoidaksesi