Rosoisen kaunis maailma
Echoes of the End on Unreal Engine 5 -tuote, mikä näkyy päällepäin tutun laadukkaana visuaalisena jälkenä. Islantilaisesta mytologiasta ammentava maailma on tulvillaan hienoja maisemia, joita harvakseltaan nähdään muualla. Kuten viime vuonna julkaistussa Unknown 9: Awakening -pelin kanssa, Echoes of the End on ilahduttava juuri siksi, että se antaa mahdollisuuden nähdä visioita kulttuurista, jota harvakseltaan nähdään isolla näyttämöllä.
Tuotannon AA-juuret kuitenkin paistavat läpi nopeasti. Echoes of the End on täysin lineaarinen kokemus, joka rajoittaa matkantekoa kovalla kädellä pienestäkin liikkeestä vuoristoratamaisen menon ulkopuolelle. Vesi vie hengen heti ja näkymättömiä seiniä on kaikkialla. Pelaaminen on alusta alkaen kompromissien tekemistä siitä, mitä edes vaivautuu yrittämään tutkimaan. Lopulta tarinaa seuraa orjallisesti, sillä pienten lisien etsiminen ei ole turhautumisen arvoista.
Onneksi perinteikäs tarinointi on tasaisen vakuuttavaa kamaa, joten sen parissa viihtyy mukisematta. Kokonaisuus on sekoitus God of Waria, Forspokenia ja Tomb Raideria pohjoismaisen linssin läpi katseltuna. Päähenkilönä häärii samooja Ryn, joka kärsii taian kirouksesta. Hän on koko elämänsä joutunut eristäytymään muusta maailmasta voimiensa vuoksi, sillä pienikin hairahdus voi aiheuttaa kuolettavaa tuhoa tavallisille kuolevaisille. Kun sota uhkaa hänen kotimaatansa, Ryn ja hänen veljensä lähtevät kartoittamaan vihollisen joukkoja. Homma menee poskelleen heti alkutekijöikseen ja Rynin veli jää pahisten vangiksi.
Sattumien kautta Ryn päätyy matkaamaan Abram-nimisen keksijän seurassa, joka kertoo olevansa Rynin edesmenneen isän vanha ystävä. Varovaisesta kumppanuudesta muodostuu orastava ystävyyssuhde, joka määrittää molempien kohtalon ennen kuin matka on saatu päätökseen.
Mitään suurta, uutta tai mullistavaa tältä ei siis kannata odottaa, eikä se haittaa. Echoes of the End on visuaalisen ilmeensä tapaan perinteitä kunnioittava ja rakkaudella tehty seikkailu, joka on parhaimmillaan välianimaatioissa ja hahmovetoisissa hetkissä. Ainoastaan hahmojen välinen dialogi tuntuu täysin puolivillaiselta. Se kärsii Joss Whedon -tyylisestä naljailusta, jossa jokaisen pitää olla jatkuvasti äänessä oli heillä oikeasti mitään sanottavaa tai ei.
Pelimekaniikat ovat jääneet puolitiehen
Harmillista kyllä, itse pelaaminen on vähän niin ja näin.
Echoes of the End ottaa vaikutteita jokaisesta kolmannen persoonan toimintapelistä, mitä on nähty viimeisen 15 vuoden aikana. Jos on pelannut yhtäkään vastaavaa peliä aiemmin, on myös pelannut tätä.
Taistelut kärsivät tästä eniten, sillä AA-studion pienoinen budjetti ja osaaminen ei yksinkertaisesti mitenkään voi kilpailla isompien ja kokeneempien tekijöiden kanssa. Mätkintä on kömpelöä heilumista, joka ei ota missään vaiheessa tarpeeksi tuulta alleen, että siitä nauttisi täysin rinnoin. Miekat heiluvat ja kilvet kalisevat, mutta mikään ei näytä ottavan osumaa, eivätkä hyökkäykset tunnu reagoivan napin painalluksiin kunnolla.
Mitä enemmän vihollisia matsista löytyy, sen turhauttavammaksi meno muuttuu. Automaattinen tähtäys on liki pakollista, sillä Ren heiluu muuten kuin juoppo heinäpellossa, eikä osu mihinkään vaikka kuinka yrittäisi. Ongelmaksi käy kuitenkin se, että automaattinen tähtäys ei tottele jos sitä yrittää opastaa vaihtamaan kohdetta. Yksittäisen isompien vihollisten turpakäräjät ovat onneksi hauskempia, vaikkakin pomotaistelut kärsivät lajityypin perisynnistä, eli ne ovat liian pitkiä.
Seikkailun edetessä Ryn saa käyttöönsä loitsuja ja erilaisia komboja, jotka helpottavat rähinöitä. Nämä ovat enimmäkseen peruskauraa, mitä on nähty jo lukemattomissa muissa peleissä. Ne toimivat juuri kuten niiden odottaisi toimivan ilman yllätyksiä suuntaan tai toiseen. Sama pätee taisteluihin yleisesti. Se ei ole niin huonosti tehtyä, että se rappeuttaisi pelikokemuksen. Samalla se ei ole mitenkään niin laadukasta, että kokonaisuutta voisi suositella sen perusteella.
Toisaalla itse matkanteko on tuttua samoilua ja pulmanratkontaa, mikä ei missään vaiheessa yllätä, muttei myöskään turhauta. Uncharted-pelit ovat olleet selkeä inspiraatio pelin vahvassa elokuvamaisessa kerronnassa, mikä näkyy myös jatkuvasti pienissä spektaakkeleissa, joissa Ren joutuu pakenemaan mutavyöryiltä tai luonnonmullistuksilta.
Kenttien suurin fokus on pulmanratkonnassa, jossa Ren joutuu käyttämään aikaa ja paikkaa muovaavia taitojaan liikuttelemaan ihastuttavan höpsöjä viritelmiä edistämään reissuaan. Yksikään tilanne ei tunnu mitenkään loogiselta edes heppoisen tarinan raameissa, niistä tulee pikemminkin mieleen Trine-sarjan kieli poskella tehty rakenne. Eikä siinä mitään, kun puuhastelu itsessään on kivaa. Ainoastaan pelin jatkuva häiriköinti käy ärsyttämään. Ren ei saa edes paria minuuttia omaa aikaa miettiä ratkaisua, kun joku pelin sivuhahmoista alkaa selittämään, miten tämä pulma hoidetaan pois alta.
Pientä kivaa lajityypin faneille
Echoes of the End on täysin yllätyksetön ja silti viihdyttävä kokonaisuus, jonka pitäisi viihdyttää lajityypin ystäviä. Se on selkeästi ensimmäinen peli pieneltä studiolta, mikä näkyy liian suuressa kunnianhimossa, jota pelimekaniikat eivät jaksa kannatella. Sitä voi helposti moittia turhauttavasta tasoloikasta ja keskeneräisistä taisteluista. Jopa heppoiset roolipelielementit tuntuvat viime hetken idealta, joka piti laittaa mukaan vain siksi, koska ne löytyvät muistakin kilpailijoista.
Samalla se on täynnä tekemisen riemua, jota haluaa juhlia. Näitä AA-pelejä tarvitaan pelialalla siinä missä pienen budjetin elokuviakin toisaalla. Ne tarjoavat vastapainoa kerran vuosikymmenessä julkaistaville jättipeleille, ja ne antavat mahdollisuuden uusille tekijöille löytää oman äänensä. Echoes of the End ei ole ensimmäinen peli, jota menisin suosittelemaan jollekin, joka etsii uutta toimintaseikkailua pelattavaksi. Mutta se on juuri sopiva hankinta heille, jotka ovat jo kokeilleet suurimpia julkaisuja ja haluavat silti jotain, mikä tyydyttäisi juuri tämän lajityypin nälän edes hetkeksi.
Mikäli muut AA-julkaisut ovat tähän mennessä maistuneet, niin Echoes of the End on hyvä paikka, mistä jatkaa. Se ei rikastuta tai uudista lajityyppiä millään tavoin, eikä sen tarvitsekaan.
