Mukaan on mahtunut paljon erilaista aina ensimmäisestä Apple II -seikkailusta näyteltyyn elokuvaan ja viime vuoden upeaan Prince of Persia: The Lost Crown -metroidvania-nimikkeeseen asti.
Nyt prinssi on valloittanut uuden peligenren, sillä äskettäin julkaistu The Rogue Prince of Persia on roguelite-tyylin kokemus. Enimmäkseen varsin oiva sellainen.
Dead Cellsin jalanjäljissä
The Rogue Prince of Persia on Evil Empire -studion työstämä ja Ubisoftin julkaisema roguelite-nimike. Mikäli Evil Empire ei ole entuudestaan tuttu, niin putiikki on vastuussa muun muassa mainion Dead Cells -rogueliten päivityksistä ja lisäosista.
Tekijät siis tuntevat genren, minkä myös huomaa. Uutukaisessa on paljon samaa Dead Cellsin kanssa, mutta seassa myös ripaus omaa maustettaan.
Kyseessä on 2D-kokemus, jossa pelaaja ohjaa (yllätys, yllätys) persialaista prinssiä läpi vihollisia kuhisevien maisemien. Sankarimme osaa kaikki perinteiset temput hyppimisestä ja syöksymisestä eri aseiden ja jousipyssyjen käyttämiseen, minkä ohella myös seinillä juokseminen luonnistuu. Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun taustalla olevia seiniä on käytetty tämän sortin peleissä juoksenteluun?
Nimikkeen tarina keskittyy prinssiin, joka alkunäytössä ottaa ja kuolee yhteenotossa hunnijohtajan kanssa. Kun hunnien armeija suuntaa kohti prinssin läheisiä ja valtakuntaa, jää sankarimme makoilemaan maahan kuolleena.
Mutta kuinkas sitten kävikään, päähahmomme herää nuotion äärestä keitaalta ilman naarmuakaan. Paljastuu, että prinssin kaulassa roikkuva killutin mahdollistaa paluun manan majoilta tälle samaiselle keitaalle. Tämäpä kätevää.
Kyseinen alue onkin sankarimme tukikohta, jossa hänen ei suinkaan täydy olla yksin. Aluksi paikalla on prinssin turvaan raahannut mystinen Paachi, mutta matkan varrella turvasatamaan ilmestyy myös muita hahmoja.
Peli koostuu siitä, että pelaaja suuntaa vihollisia kuhiseviin kenttiin, ottaa yhteen vihollisten kanssa, koettaa löytää reitin seuraavalle alueelle ja potentiaalisesti kuolee matkan aikana. Kun matka tyssää energian loppumiseen, herää prinssi kotvan päästä jälleen keitaalta.
Kuoleminen voi ärsyttää, mutta The Rogue Prince of Persia antaa pelaajalle uusia päivityksiä aseisiin, apuvälineisiin, kykyihin ja muihin asioihin sen verran usein, että alkupisteessä odottaa käytännössä joka kerta jotain uutta avattavaa.
Rauhaisalla alueella voi muun muassa päivitellä hahmon kykyjä sekä ostaa uusia aseita ja taitoja antavia medaljonkeja tuleviin koitoksiin. Ja onpa turvallisissa maisemissa olevilla hahmoilla aina myös jotain turistavaa.
Ei harmita enää ollenkaan. Tai ainakaan niin paljoa.
Seikkaileminen on suositeltavaa
Taistelu on isossa osassa tuotosta, joten onkin ilo kertoa sen puolen olevan kunnossa. Kunhan sen makuun pääsee, tarjolla on akrobaattinen yhdistelmä iskuja, erikoistaitoja sekä vihollisen yli kierähtämistä. Etenkin näistä viimeinen on varsin tyydyttävä ominaisuus, jonka avulla lähes jokaisen hunniörmyn yli voi kierähtää iskemään tätä takaapäin. Mainio ominaisuus kuten on myös vihulaisten potkiminen, sillä ilkimyksiä voi monottaa päin toisiaan, piikkeihin tai vaikkapa pudotuksiin.
Matkan alussa pelaaja saa käteensä yhden sattumanvaraisesti valitun aseen ja apuvälineen, mutta näitä voi vaihtaa sekä päivittää matkan varrella rahaa vastaan. Onkin suorastaan suositeltavaa koluta kaikki pelialueet ennen seuraavalle etenemistä, jotta sankarimme saa hiottua mahdollisimman voimakkaaksi ja kyvykkääksi tulevia yhteenottoja varten.
Asiaan auttavat myös medaljongit, jotka voivat muun muassa parantaa hahmon potkuvoimaa tai apuvälineiden rankaisukykyä, antaa pientä energianpalautusta vihollisten suojia tuhottaessa ja vaikka mitä muuta. Valikoimaa piisaa yksinkertaisesta eksoottiseen.
Taistelun näyttävyyteen auttaa myös pelin ulkoasu. Tuotos erottuu kyllä muista julkaisuista animaatiosarjamaisen ilmeensä avulla. Se voi jakaa toki mielipiteitä, mutta itse enimmäkseen pidin graafisesta annista. Muutamat ympäristöt käyvät kyllä parin visiitin jälkeen tylsiksi, mutta vaikkapa vinhasti viuhuvat miekat, painavalta näyttävät nuijat ja muut eksoottisemmat astalot ovat hienoa katseltavaa toiminnassa.
Ensin oli ähhhh, sitten olin onnesta soikeana
Mitenkäs se tärkein, onko The Rogue Prince of Persiaa sitten hauskakin pelata? On, mutta ei ihan heti.
Itselläni nimittäin kesti joitakin tunteja, että hommat loksahtelivat kohdilleen. Ensimmäiset tunteroiset nimittäin pelaaminen suorastaan harmitti. Äh, taas tätä, jahas taas tuli kuoltua, pyh, taas painoin väärää nappia ja taas sitä kuoltiin.
Etenkin kahden olkanapin kanssa oli huomattavia vaikeuksia. Yhdellä syöksytään eteenpäin maassa ja ilmassa, kun taas sillä toisella kiivetään tai juostaan seiniä pitkin. Usein ylitettävänä on isoja rotkoja tai korkeita nousuja, jotka vaativat kummankin toiminnon useampaa käyttöä. Näiden kanssa jokin ei vain iskostunut selkärankaan, joten väärien namiskapainelujen takia tuli otettua vahinkoa ja jopa kuoltua liiankin kanssa.
Lisäksi en monen tunnin jälkeenkään millään muista ja huomaa käyttää parannusrohtoa, etenkään pomotaistelujen tiimellyksessä. Voi ryönä.
Mutta sitten, useamman tunnin pelaamisen jälkeen jokin vain osui kohdilleen. Aiemmin jos ohjaimen nappaaminen käteen ei ollut kovinkaan kiinnostava ajatus, nyt olisi halunnut palata Persiaan pitkin päivää.
Taistelu alkoi sujumaan, mekaniikat selkeytyivät ja matkaan löytyi mainioita aseiden ja medaljonkien komboja. Esimerkiksi kaksi erilaista prenikkaa yhdistelemällä saa aikaan syöksyttäessä ilmestyviä mömmölammikoita, jotka myös myrkyttävät vihulaisia. Tähän lisätään vielä pelin valikoima monia erilaisia ja eri tapaan käyttäytyviä aseita, niin huviksihan tämä homma muuttui.
Erityistä plussapalleroa pitää antaa myös taustalla soivalle soundtrackille, joka on sanalla sanoen törkeän kova. Siinä oli kaksi sanaa, mutta arabialaisten instrumenttien ja trap-biittien yhdistelmä on todellinen kohokohta. Koko hoito on kuunneltavissa myös Spotifyn kautta, mikäli sitä haluaa kuulostella.
Puhuttua dialogia ei sitten ole, joten kaikki pulina on luettava tekstilaatikoista.
Pientä pilveä tällä hopeareunuksella
Ei kaikki silti ole mitä mallikkaimmin, sillä jonkin verran narisemisen aihetta on myös.
Seikkailun tiimellyksessä avataan useampia biomeja, ympäristöjä seikkailtavaksi. Nämä maisemat luodaan proseduraalisesti eli algoritmi rakentaa niitä joka kerta uudelleen pelaajan käyttöön. Mitä enemmän kuolee ja palaa jälleen tutuille alueille, sitä tutummalta ja itseään toistavilta ne alkavat tuntua. Tämä on toki toistoon keskittyvässä roguelite-tyylissä ymmärrettävää, mutta huoneiden sijoittelun samankaltaisuus alkaa osumaan silmiin.
Pelin tarina ei ole se kiehtovin ikinä, minkä ohella sen kiemurat voivat aueta niin sanotusti väärässä järjestyksessä. Esimerkiksi prinssi voi nähdä henkilön x kaapattuna paikassa y, minkä jälkeen vasta löydetään vihjettä siitä, että joku hahmon läheinen taitaa olla kaapattuna. Kyllä, tiedämme, näimme tuon hahmon edellisellä pelikerralla.
Nimike kaatui (onneksi vain) kerran, ja onnistuinpa myös muutamat kerrat kipuamaan koko pelialueen päälle ja putoamaan sen ulkopuolelle tyhjyyteen. Kyllähän pelintekijöiden piti arvata, että pelaajat yrittävät kavuta seiniä ylös, kun moinen taito on käyttöön annettu. Tämä asia korjaantunee tulevassa päivityksessä, ellei niin ole jo jopa tapahtunut.
Huomasin myös jossain kohti miettiväni, että mitä sellaista The Rogue Prince of Persia tarjoaa, mitä muut genren tuotokset eivät ole jo esitelleet. Seinälläjuokseminen toki, mutta muuten mitään uutta ja mullistavaa ei ole tarjolla.
Yhden tarinan läpäisykerran jälkeen aukeava haastekerrointa kiristävä toimintokin on noin periaatteessa tuttua ja nähtyä.
Sen parhaimman rogueliten kruunua persialainen prinssi ei saa napattua itselleen upealta Hades-merkkiteokselta ainakaan omissa kirjoissani, mutta sen mitä Rogue tekee, se tekee hyvin. Kyseessä on todella viihdyttävä paketti toimintaa, loikintaa ja taistelua.
Se toki pitää yleisesti mainita, että kuten tämän genren tuotoksissa tapana onkin, niin kuoleminen on keskeinen osa kokemusta. Samoja pomovastuksia ja maisemia päästään näkemään monet kerrat. Se ei välttämättä ole jokaisen makuun.
Toisaalta kyseessä ei ole myöskään se pisin mahdollinen roguelite-koitos. Loppuun voi päästä kahdeksan tai vaikkapa 20 tunnin jälkeen, riippuen taidoista ja halusta kokea sisältöä joko paljon tai vähän.
Esteettömyysasetuksia on tarjolla muutamia lähinnä värisokeussäätöjen, tekstin koon säätämisen ja näppäinasettelun muuttamisen muodossa.
Vuoden kovin yllättäjä lienee tässä
Jos roguelite-tyylinen toisto, useampi kuolema, alkuun palaaminen ja kykyjen parantelu tuntuu omalta jutulta, niin The Rogue Prince of Persia kannattaa ottaa tutkalle.
Peli ei tee välttämättä mitään mullistavaa eikä se välttämättä saa hypähtelemään innosta ensihetkiensä aikana. Mutta kun tälle prinssille antaa aikaa, niin akrobaattinen eteneminen ja sitäkin monipuolisempi taistelu palkitsee.
Tässä tuotoksessa ratkaisevat omat taidot, jotka kehittyvät matkan varrella. Ja kun ne ovat tarpeeksi kovalla tasolla, on tarjolla jotain todella viihdyttävää.
En odottanut pitäväni pelistä näin paljon, mutta tässä sitä nyt vaan ollaan. The Rogue Prince of Persia on mainio kokemus, suoranainen yllättäjä.
Lisää aiheesta:
