Mario Smash Football

Mitä saadaan, kun heitetään kourallinen Super Mario -maailman värikkäitä hahmoja jalkapallon kanssa kentälle? Tietysti vinksahtanutta, kärpässienitäytteistä jalkapalloa parhaimmillaan (tai pahimmillaan), jossa kilpikonnankilvet ja pommit lentävät. Mario Smash Football tarjoaa viihteellistä arcade-futista, josta ei vauhtia puutu ja mikä varsinkin kaveriporukassa tarkoittaa oivaa viihdettä myös lajista vähemmän kiinnostuneillekin. Turhat säännöt siis roskikseen ja palloa maaliin! Paras ja häikäilemättömin otus voittakoon.

Wohoo, Maarioo! It's so gay!

Pelin startatessa valittavana löytyy kahdeksan eri kapteenia, joille voi valita lopun joukkueen neljästä eri vaihtoehdosta. Löytyy Mariota, Luigia, Wariota, Prinsessaa ja niin edelleen. Perusmiehistö siis Mario-maailmasta. Käytännössä on aivan sama, että kenet valitsee, koska erot ovat melko pieniä toisiinsa nähden ja taito on se, mikä loppujen lopuksi ratkaisee. Makuasiat ovat kuitenkin toinen juttu ja ne jätettäköön jokaisen omaan päätäntään. Ainoastaan maalivahdin pestiin ei haluamaansa hahmoa voi valita, vaan tietokoneen ohjastamasta krokotiilista muodostuu hyvä syntipukki, jos vihollisen laukaukset verkkoon asti pääsevät. Ja itse pelaajassahan ei koskaan ole vika! Tärkeän tehtävän automatisoiminen toimii kuitenkin kohtuullisen hyvin ja itseäni lainatakseni: "Taito on se, mikä loppujen lopuksi ratkaisee".

Vaihtoehtoisia pelimoodeja löytyy kolme, joista yksi on aluksi lukittuna. Vihamielisyysotteluissa, eli yksittäisissä skaboissa kentän ja pelaajat, niin omat kuin vastustajankin, voi valita makunsa mukaan. Tämä moodi on varsinkin yksinpeliä ajatellen vain kertakäyttökivaa, johon ei opettelupelejä enempää jaksa mielenkiintoaan kohdentaa. Valikosta löytyy myös Strikers 101 -optio, jossa jo valmiiksikin helpot kontrollit opetetaan rautalangasta vääntäen. Mutta kertaus lienee se opintojen äiti.

Cupeissa kone arpoo kunkin tason vastukset, jotka eroavat pääasiassa vain määrällisesti toisistaan. Osanottajamäärä ja kaiken kesto riippuu näin ollen cupista (Mushroom-, Flower- ja niin edelleen). Tämän jälkeen paiskataan joukkueet kentälle, potkitaan palloa, kirotaan takaiskujen kohdalla ja huudetaan jeetä, kun voitto tulee. Tätä kaavaa toistetaan aina viimeiseen joukkueeseen asti. Ja kun kauhean puskemisen jälkeen viimeinenkin cuppi on lopulta voitettu, jää käteen lukosta päässyt uusi joukkue, kasa uusia kenttiä, uusi Super Cup sekä riekaleiset hermot. Lisäksi Super Cupin helpoin vaikeustaso on Professional (josta tuonnempana), joten vastuksen puutteesta ei voi peliä syyttää. Yksin pelattuna Mario Smash Football on siis melkoisen "ikävä tapaus" ja siihen tarkoitukseen ostoa aikoville pieni varoituksen sananen. Toisen taivas voi kuitenkin olla toisen helvetti, joten tämäkin jääköön (empiiristä tietoa haluaville) kunkin itse tuomittavaksi.

Potki, pure, töni, taklaa!

Perinteiset säännöt siis unholaan ja tilalle paljon vekkulimmat! Yksi erä kuulostaa hauskalta. Laitetaan lisäksi vielä kahden pisteen arvoinen superpotkumaali, niin johan on ilo ylimmillään! Oikeassa jalkapallossa ei saa myöskään liikaa nahistella tai katalasti käy. Annetaan siis palaa vain ja vedetään taklailut sun muut samantien täysin överiksi! Kilpikonnankuoria, pommeja, banaaninkuoria ynnä muuta sellaista saa tietenkin laukoa - hyvän pelihengen mukaisesti - matseissa, joissa tarkoitus pyhittää keinot. Ja likaiset temput ovat miltei välttämättömiä, jos voiton perään on mitään mielenkiintoa. Nämä vihollisen niskaan heitettävät "lisävoimat" muodostuvat maalintekoyrityksistä, jotka maalivahdin hoitaessa hommansa myös sellaisiksi jäävät. Syöttelypelin osuus kasvaa, kun liian kauaa samalla hahmolla ei pallonkuljetusta voi harrastaa piilevän erikoishyökkäyksen uhan alla. Myös supertaklauksen tehdessä, jos taklattavalla ei ole palloa, taklatun joukkue saa yhden lisävoiman. Kaiken normaalin nahistelun lisäksi saattaa Bowserkin hyökätä kesken pelin kylvämään tuhoa kentälle, jolloin kannattaa pysytellä kauempana ja odotella turvallisempia aikoja.

Pelin ässä hihassa on kuitenkin edellä mainittu superpotku, jonka vain joukkueen kapteenilla voi tehdä. Helpoimmalla vaikeustasolla tämän saa aikaan suhteellisen helposti tai ainakin tilanteisiin on varaa enemmän kuin laki sallii. Vaikeammalla vastuksella asian laita onkin kinkkisempi. Jo seuraavan vaikeustason matseissa (Professional - joka on valovuoden päässä edellisestä sinne hankalampaan suuntaan) ei enää niin vain onnistutakaan, kun vihollinen taklaa ja heittelee erikoishyökkäyksiä ettei kissaa kerkeä sanomaan. Helpolla vaikeustasolla pelin voi jättää päälle ja kaikessa rauhassa mennä käymään vaikka jääkaapilla. Hyvä, jos vihollinen on yhden maalin sillä välin saanut aikaan ja pelin voittaa vielä 25-1. Professionalilla (tätä vaikeammista puhumattakaan) taas hetkenkin silmäys esimerkiksi kelloon voi osoittautua jo kohtalokkaaksi. Mutta harjoitus tekee metsurin ja palatkaamme takaisin aiheeseen. Superpotku toimii siten, että laukaisunappia tarpeeksi pitkään painamalla tulee näkyviin mittari, joka pitää menosuuntaan heiluessaan pysäyttää juuri oikealla kohdalla, sekä takaisinpäin tullessa toistamiseen. Tuttua huttua siis. Aina tietenkään, vaikka kovassa paineessa ja kiireellä, ei mittarointi onnistu täysin nappiin tai taklaus kerkeää lopettamaan yrityksen jo kehtoonsa. Jos ajoitusta ei saa täysin kohdalleen, niin kahden pisteen maali voi oikeasta kulmasta onnistua vähemmän tarkalla mittarin pysäyttämiselläkin. Tiukassa ottelussa ja vaikka pisteen häviötilanteesta mikä tahansa maali tuntuu vihollisen verkkoon hyvältä, onnistuneesta superpotkusta puhumattakaan. Täysin onnistuneen superpotkun torjuminen on myös mahdotonta, joten tarkkana kuin porkkana sopivan tilaisuuden tullessa vain.

Tämä superpotku-ominaisuus sai hieman allekirjoittaneen naama mutrulla aluksi narisemaan, mutta toisaalta oma vika se on, myönnettäköön, jos vihollisen päästää yksin sellaiseen paikkaan, josta potkua voi yrittää. Kaiken tasavertaisuuden nimissä olisi kuitenkin ollut mukavaa, jos puolustava joukkuekin olisi samalla päässyt omaa mittariaan pysäyttelemään. Ja sitten olisi katsottu, että kuka onkaan mittareiden mestari, kuka saa maalin (ja ne ruhtinaalliset kaksi pistettä) ja kuka ei. Aina ei kuitenkaan voi voittaa ja kyllä tämä näinkin toimii. Luonnollisesti myös hyvällä syöttelypelilläkin maalit onnistuvat, joten superpotkun varaan ei kannata kavereita vastaan tai vaikeammalla tasolla pelatessa satsatakaan.

Erikoishyökkäykset, superpotkut ja Bowserin saa myös halutessaan pois. Vaikeustaso määritellään sekin ennen itse ottelua, kuten pelin kesto minuuteissa (vain yksi erä/peli). Ja jos tasapeli syntyy, niin voittaja selviää maalista poikki -periaatteella, eli Sudden Deathissa. Voitto cupissa on arvoltaan kolme pistettä, eikä häviäjä saa luonnollisesti mitään. Sudden Deathissa häviöstä annetaan armopalana yksi piste, ketä se nyt sitten todellisuudessa liikuttaakin. Voitto tai ei mitään!

Tuomio, huomio!

Pelattavuus on toimivaa ja hektisyys kentällä saa välillä jopa ruudunpäivityksenkin kompastumaan. Onneksi moka on minimaalinen, eikä kaikessa kiireessä kerkeä pilaamaan vääntöä. Helppo pelattavuus madaltaa rimaa vähemmän jalkapallosta kiinnostuneille, joten satunnaisten vierailijoidenkin manipuloiminen peliseuraksi onnistuu. Liikuttelun ohessa laukaisu- ja syöttönappi ovat kaiken A ja O. Mieleen hiipiikin NES ja pyhä yksinkertaisuus. Näillä pärjäilee jo pitkälle ja muutaman muun napin toissijaiset toiminnot tulevat kyllä nekin pian tutuiksi, aivan kuin itsestään.

Ulkoasultaan peli on nintendomaisen söpö, vaikka aivan samanlaiseen värikylläisyyteen ja upeuteen ei päästäkään kuin "virallisemmissa" peleissä. Musiikki on pirteää torven toitotusta ja tutut Marion ja muiden huudahdukset ovat paikallaan. Pienissä erissä peli maistuukin ihan hyvältä. Ja jos pelin hahmot on söpöjä ja ihania, poikkeuksia lukuunottamatta, niin ihan yhtä vastenmieliseltä tuntuu hävitä näille ja söpöyskin karisee pian katsojan silmästä. Lisäksi niille, jotka haluavat määritellä hieman tarkemmin peliensä sisällön, löytyy kustomoidut ottelut. Näissä pääsee.. lyhyesti ja ytimekkäästi; kustomoimaan omat pelinsä. Näihin myös pelin edetessä kertyy uutta ihmeteltävää, jos ketään sattuu oikeasti kiinnostamaan.

Yksinpelinä Mario Smash Football ei jaksa hirveän kauan viihdyttää, mutta kuten arvata saattaa, on moninpeli tämän teoksen merkittävin arvo. Ja huolimatta kaikesta inhottavasta, hauskaakin onneksi riittää aikansa. Mitään elämää suurempaa peli ei kuitenkaan tarjoa ja vähintään toinen ohjain on välttämätön, mikäli pelistä haluaa ottaa irti enemmän kuin yksinpeli tarjoaa. Suhteellisen suositeltavana hankintana voidaan peliä kuitenkin pitää arcade-jalkapallosta ja Mario-maailman höpöilyistä kiinnostuneille. Pallo on teidän.

Galleria: 

Kommentit

Kyllä osasi olla HYVÄ arvostelu. Itse nauroin välissä hyville lausahduksille.
Jep!

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi