Harrastelevan arvostelijan homman suola ei suinkaan ole sen uusimman Call of Dutyn tai Assassin’s Creedin koodin saapuminen, vaikka niitä mielenkiinnolla vuodesta toiseen odottaakin. Kutkuttavinta on nimittäin sukeltaa testaamaan nimikettä, josta ei ole mitään ennakkokäryä.

Tunti turpaan – ja ei juuri muuta

Override 2: Super Mech League on malliesimerkki täysin puskista saapuneesta pelistä – siitäkin huolimatta, että järjestynumero paljastaa kyseessä olevan jo sarjan toinen tuotos. Pähkinänkuoressa sisältö koostuu jättimäisten mechojen keskinäisestä turpaanvedosta värikkäillä areenoilla. Modus Gamesin mäiske ei ikävä kyllä pääse yllättämään takavasemmalta huikaisevalla laadullaan, vaikkei kyseessä ole sentään täysi kalkkunakaan.

Override 2:n tapauksessa yksinkertainen on kaunista, joten minkäänlaisella tarinalla päätään ei tarvitse vaivata. Pelaajan tehtävänä on mäiskiä tiensä erinäisten liigojen läpi, ja polkujen etenemislogiikka selviää lähinnä matkan varrella avautuvien palkintojen ja sponsorisopimusten avulla. Liigat jaetaan karkeasti ottaen kolmeen kategoriaan: perinteisiin kaksintaistoihin, pareittain käytäviin tiimimatseihin sekä neljän mechan kimpparymistelyihin, joissa kaikki mittelevät toisiaan vastaan.

Liigan isoimpana jippona toimii, että polkuja voi edetä saumattomasti sekä tekoäly- että ihmisvastuksia päihittämällä. Ikävä kyllä paperilla erinomaiselta kuulostava ratkaisu typistyy seuran puutteeseen. Useamman minuutin vartomisen jälkeen on lopulta helpompi hypätä koneen ohjastamien mutterikasojen kanssa areenalle kuin toivoa loputtomiin yllätyshaastajien saapumista linjoille. Tämä on suuri harmi, sillä ne harvat ihmisseurassa koetut matsit tarjoavat aidosti hauskoja hetkiä, mutta hampaattoman tekoälyn piekseminen sen sijaan haukotuttaa nopeasti.

Höyhenenkevyttä mechailua

Hahmot pyrkivät eroamaan selkeästi toisistaan sekä liikkeiltään että ulkonäöltään. Rehellisyyden nimissä yksikään mechoista ei kuitenkaan jää erityisemmin mieleen konsolin sammuttamisen jälkeen, joten varsinainen persoonallisuus jää tyypeiltä uupumaan. Katras on joka tapauksessa riittävän monipuolinen, ja koko porukan avaaminen vaatii ahkeraa pelailua.

Areenoilla taistellaan muun muassa isolla stadionilla, rannalla tai suurkaupungin keskustassa. Tarkoituksellista tai ei, ympäristöissä remuaminen ei vaikuta jättiläisten massiiviselta välienselvittelyltä, vaan lähinnä lavastetulta rähinältä pienoismallien keskellä. Pahvisen oloisia rakennuksia ja monumentteja voi viskoa kavereiden päälle sielunsa kyllyydestä komeiden räjähdysten kera, mutta todellinen vahinko pitää tehdä nyrkeillä ja aseilla.

Itse taistelumekaniikka on yksinkertaisuudessaan ja loogisuudessaan nopea oppia, mikäli taistelupelit ovat yhtään tuttuja. Kullekin raajalle pyhitetään tekkenmäisesti oma painikkeensa, minkä ohella suojalle ja heittelylle suodaan niin ikään napit kapulasta. Kentistä pääsee poimimaan viskeltävän irtaimiston ohella toisinaan aseita, ja erityismittarin täytyttyä robon sisuksista lävähtää isompi kertaisku vastustajien kiusaksi.

PlayStation 5 -versiolta ei kannata odottaa huikeaa tuoreen sukupolven kokemusta muuten kuin kiitettävän lyhyiden lataustaukojen muodossa. Vaikka peliä ympäröivä yksinkertaisuuden aura yltää myös graafiselle puolelle, ajavat värikkäät ja suurimmaksi osaksi sulavat näkymät sentään asiansa budjettihintaan myytävässä lopputuloksessa.

Override 2:ssa ei ole varsinaisesti mitään raivostuttavia piirteitä, ja etenkin muita vastaan pelaillessa sen parissa jopa satunnaisesti viihtyy

Override 2:ssa ei ole varsinaisesti mitään raivostuttavia piirteitä, ja etenkin muita ihmisiä vastaan pelaillessa sen parissa jopa satunnaisesti viihtyy. Kokonaisuus tuntuu kuitenkin niin kovin kevyeltä hötöltä, että vaikea tämän ostoa on varsinaisesti kenellekään suositella.

Kirjaudu kommentoidaksesi