Teos ei mullista maailmaa – eikä edes kahta

Psykologinen kauhuseikkailu The Medium on puolalaisen Bloober Teamin tähän astisista peleistä selvästi kunnianhimoisin. Tekijöiden rakkauden genreä kohtaan huomaa, mutta kovasta yrityksestä huolimatta teos jää samalle keskinkertaisuuden tasolle kehittäjän aiempien nimikkeiden tapaan.
Samaan aikaan peräkammarissa Petri on vähän positiivisemmissa tunnelmissa, eli hänen mielipiteensä voi lukaista artikkelin lopusta.

Bloober Teamin edelliset tekeleet – Layers of Fear, Layers of Fear 2, Observer sekä Blair Witch – jakoivat arvostelijoiden mielipiteitä. Itse pidän todella paljon psykologisista kauhuseikkailuista, vaikka Bloober Teamin pelotteluyritykset eivät jostain kumman syystä ole koskaan säväyttäneet minua. Ulkoiset puitteet ovat aina olleet kunnossa, mutta sisimmältään pelit tuntuvat äärimmäisen ontoilta ja pitkäveteisiltä. The Medium tipahtaa tähän samaan kategoriaan.

I see dead people

Kasvatti-isänsä kuolemaa sureva Marianne on valmistelemassa isäänsä viimeiselle matkalleen saadessaan yllättävän puhelinsoiton tuntemattomalta mieheltä. Mies kertoo nimekseen Thomas ja sanoo olevansa tietoinen Mariannen kyvystä kommunikoida kuolleiden kanssa. Hätääntyneen kuuloinen Thomas pyytää meediota saapumaan pikaisesti Puolan syrjäseudulla sijaitsevaan Niwa-hotelliin luvaten selittää naiselle tämän voimien alkuperän. Hylätyllä hotellilla on kuitenkin synkkä historia, ja pian Marianne huomaakin ryhtyneensä hippaleikkiin kuoleman kanssa.

Marianne seikkailee kahdessa eri maailmassa.

Elävien ja kuolleiden maailmaa yhdistelevä The Medium tarjoaa pelattavaa seitsemästä kahdeksaan tuntiin. Lyhyestä kestostaan huolimatta lineaarisesti etenevä juoni pääsee kunnolla vauhtiin vasta hiukan puolenvälin jälkeen. Juoksin yli puolet peliajasta pitkin hotellin sokkeloisia käytäviä, eikä Mariannen kertomus tuntunut etenevän yhtikäs mihinkään. Siinä vaiheessa, kun olin totaalisesti menettänyt uskoni teoksen suhteen ja olin valmis heittämään koko roskan ikkunasta ulos, nytkähti juoni viimein liikkeelle. Tarinan loppupuoli eteni sangen lupsakasti ja vaikutti ihan mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti tämä oli liian vähän, liian myöhään.

Ei kovin pelottava kauhupeliksi

Psykologiset kauhupelit käsittelevät yleensä muutamia epämiellyttäviä aiheita, jotka tuovat ihmismielen pahuuden esille. Kehittäjät eivät selvästikään osanneet päättää mitä aihetta käyttää voimakeinona ahdistavan tunnelman luomisessa, joten he päätyivät hyödyntämään kaikkia mahdollisia keinoja. Teoksessa käsitellään siis pintapuolisesti pedofiliaa, natseja, perheväkivaltaa ja vaikka mitä muita kamaluuksia. Mielestäni vähemmän on monesti enemmän, ja kauhua olisi saatu luotua syvällisemmin käsittelemällä vain yhtä tai kahta vastenmielistä aihetta.

Miau, miau, sanoi kissapatsas.

Varsinaiseksi kauhupeliksi The Mediumia ei tee mieli kutsua, sillä se ei ole lainkaan pelottava. Pohjimmiltaan se onkin kävelysimulaattori, jossa ympäristön tutkimisen lisäksi väistellään todellisessa maailmassa näkymätöntä, mutta henkimaailmassa näkyvää hirviötä. Marianne ei ole täysin aseeton kohdatessaan The Maw -nimisen pahuuden. Hänellä on käytössään eräänlainen henkiposautus, jonka avulla hän pystyy joissain tapauksissa vapauttamaan itsensä siivekkään demonin kourista. Pakollista hirviön väkivaltainen vastustaminen ei ole, sillä sen ohitse pystyy hiipimään varsin helposti. Viimeinen vaihtoehto on karkuun juokseminen, joka ei sekään tavallisesti aiheuta sen kummempia vaikeuksia.

Kaksi maailmaa, yksi ruutu

The Mediumia markkinoitiin kahden todellisuuden ominaisuudella. Tämän piti mullistaa videopelit ja esitellä pelaajille uuden sukupolven konsolien tehoja. PC-pelaajille kahden maailman pyöriminen näytöllä yhtä aikaa toi kuitenkin teknisiä huolia: Tekelettä ei ole optimoitu kunnolla, etenkään uudemmille näytönohjaimille. Omalla keskitason koneellani peli pyöri sulavasti, ja ruudunpäivitys pysyi 30:ssä ruudussa per sekunti vaativimmissakin tilanteissa.

Kaikkialla on aina niin kovin pimeää.

Kahden todellisuuden ominaisuus ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Periaatteessa sitä hyödynnetään melkein pelkästään pulmien ratkonnassa, muutamassa hiippailukohtauksessa sekä pakoon pötkimisen aikana. Vastaan tulee puzzleja, joissa etenemään päästäkseen Mariannen täytyy saada sähköt päälle tähän todellisuuteen, ja tarvittava kytkin sijaitsee henkimaailmassa. Tämä on oikein hieno kikka, mutta olisin ehkä kaivannut ominaisuudelle muunkinlaista käyttöä.

Vali vali, jäkä jäkä

Yksi ärsyttävimmistä piirteistä seikkailussa on kiinteä kamerakulma. Ympäriinsä kävellessä ja maailmaa tutkiessa tämän vielä sietää, mutta hiipiessä ja hirviöltä karkuun juostessa alkaa suusta lentelemään ärräpäitä. Useasti käy niin, että kamera huitelee jossain hevon tuutissa, eikä pelaaja näe ollenkaan mihin on kirmaamassa. Monesti tuleekin juostua päin seinää ja päädyttyä hirveän hirviön ateriaksi.

Hän jäi vähän jumiin.

Kaiken tämän valittamisen ja pienistä asioista nipottamisen jälkeen haluan silti sanoa, ettei The Medium ole huono peli – minä en vain tykännyt siitä. Jostain kumman syystä kuvittelin Bloober Teamin kuunnelleen edellisistä peleistään saamaansa kritiikkiä ja tekevän sen perusteella parannuksia, mutta toisin kävi. Luomus näyttää jälleen kerran hyvin miellyttävältä, ja pidän kovasti äänimaailmasta sekä musiikista. Valitettavasti pelkkä ulkoinen kauneus ei riitä.

Jos käytössä on Game Pass -tilaus, niin The Mediumille kannattaa antaa tilaisuus, sillä sehän ei periaatteessa maksa mitään. Jos taas miettii pelin ostamista ikiomaksi, niin kannattaa harkita kahdesti. Mielestäni 50 euron hintalappu on keskinkertaiselle, seitsemästä kahdeksaan tuntia kestävälle seikkailulle aivan liikaa.

Toinen mielipide (Petri Leskinen)

Senja saa The Mediumin kuulostamaan todelliselta kauhutarinalta. Teos ei mullista maailmaa – eikä edes kahta – mutta viihdyttää siitä huolimatta suoraviivaisen tarinansa ajan. Arvostan erityisesti, että tapahtumat sijoittuvat studion kotimaahan ja hakevat vaikutteita Puolan poliittisesta historiasta. Rapistuvat mainokset koristavat Niwa-hotellin käytäviä ja muistuttavat luvatusta unelmasta.

Xbox Series X:llä synkkä seikkailu näyttää ja kuulostaa hyvältä. The Medium kumartaa klassisen Silent Hill -sarjan suuntaan staattisten kamerakulmien sekä asteen verran kömpelien kontrollien osalta. Peli ei saavuta esikuvansa piinaavaa tunnelmaa, mutta rakentaa silti tarpeeksi kiinnostavan tarina-arkin, että Mariannen ja Thomaksen lopulliset kohtalot haluaa nähdä.

Ehkä eniten lopputuloksessa harmittaa pelin hukattu potentiaali. Pelaajaa pidetään liikaa kädestä kiinni niin pulmien kuin tarinankerronnan osalta. Enempi ei ole aina parempi, kuten Senjakin totesi. Lisäksi pakolliset kohtaamiset monsterin kanssa rikkovat muuten mielenkiintoista mysteeriä. Xbox Game Pass -tilaajille oivallinen lisä katalogiin.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi