Agatha Christie Hercule Poirot - The First Cases nostokuva

Mestarietsivä saa arvoisensa tarinan, mutta...

Vuoden 2021 loppupuoli tarjoaa pelaajille kolme etsiväseikkailua. On mainio Lost Judgment, on myöhemmin julkaistava Sherlock Holmes Chapter One ja on äskettäin julkaistu Agatha Christie: Hercule Poirot – The First Cases.

Agatha Christien luomaan mestarietsivä Hercule Poirotiin keskittyvä peli on erikoinen tapaus. Se tekee paljon oikein, mutta myös kosolti väärin. Tällä menolla ei ylletä edellä mainitun kolmikon kärkipaikalle.

Poirotin varhaiset jutut (novellikokoelma, 1924)

Kuten nimen The First Cases -osa kertookin, keskitytään pelissä kirjoista ja elokuvista tutun etsivän ensimmäisiin tutkimuksiin. Tai kuten nimikkeen Steam-sivu kertoo, luvassa on "kertomatta jäänyt rikostarina maineikkaan yksityisetsivä Hercule Poirot'n salaperäisiltä varhaisvuosilta".

Salaperäisestä ei voi oikein olla samaa mieltä, mutta tarjolla on prologi, jossa poliisimiehenä toimiva Poirot selvittelee lyhyesti kadonneen rannerenkaan kohtaloa, jonka jälkeen hypätään ajassa eteenpäin monta astetta vakavampien rikosten pariin.


Prologissa palloillaan ympäriinsä poliisin univormussa

Introssa tavataan useampi epämiellyttävä hahmo, jotka näyttävät miten sosiaalinen status on päässyt nousemaan hattuun. Nämä hahmot on toteutettu siinä mielessä mainiosti, että niistä ei pidä sitten tipan vertaa, mikä lienee tarkoituskin. Samasta seurasta päästään nauttimaan myös kiristystä ja henkirikosta käsittelevässä varsinaisessa tarinakokonaisuudessa, joten tähän herrasväkeen on parasta tottua.

Odottamaton ratkaisu (1926)

Ensimmäinen kappale esittelee pelimekaniikat ja mistä itse pelaaminen koostuu. Kovin suuria esiteltäviä ei tosin ole, sillä meno tulee nopeasti tutuksi. Tekeminen on paikasta toiseen liikkumista, hahmojen kanssa puhumista, ympäristön asioiden kummastelua ja ennen kaikkea loputtomien ajatuskarttojen koostamista.

Nämä ajatuskartat ovat graafisesti esitettyjä kaavioita, joissa on edustettuna pelimaailmassa näkyviä fyysisiä asioita, henkilöhahmojen kertomia asioita ja Poirotin päätelmiä. Pelaajan pitäisi yhdistellä näitä seikkoja viivoilla toisiinsa erilaisten päätelmien toivossa.


Tämä se on sitä laatupelaamista

Kyseessä on hitusen samanlainen mekaniikka, kuin mitä viime vuosien Sherlock Holmes -peleissä on nähty. Iso ero on kuitenkin se, että kun yhteys asioiden välille on löytynyt, lukitaan se sen jälkeen universaalina totuutena, jota ei parane kyseenalaistaa. Jos Hercule on jotain päätellyt, näin asian on myös toden totta oltava.

Kartoilla on tapahtumien kannalta oleellisia asioita sekä myös täysin itsestään selviä sivuseikkoja. Onko oikeasti tarpeen yhdistää viivalla tiskiltä löytyvä puolityhjä alkoholipullo päihtyneeseen kutsuvieraaseen? Kyllä, hiprakassa oleva hahmo on luultavasti juonut alkoholia.

Osa tehtävistä päätelmistä (viivojen vetelystä) edustaa loogista ajattelua, mutta suuressa osassa on tarpeen yhdistellä asioita, jotka liittyvät toisiinsa hatarasti jos ollenkaan. Pelillä on jokin oma logiikkansa, joka ei aukea pelaajalle ihan noin vain. Tämän takia jäin itse useamman kerran jumiin jo prologiin. Toki asioiden yhdistelemisen jälkeen Poirot selittää auki asioiden yhteyden, mutta usein ajatuksena omassa päässä on, että mistä ihmeestä pelaajan olisi pitänyt tämä logiikka tajuta.


Upean vihattava hahmo aukoo päätään

Ehkä en ole yhtä nerokas omine harmaine aivosoluineni kuin Poirot, mutta tämä hölmöily saa ajatuskarttojen työstämisen tuntumaan usein turhauttavalta uurastukselta. Eri asioita tulee yhdistettyä toisiinsa summanmutikassa, kunnes oikea vaihtoehto löytyy. Onneksi pelaajalle sentään kerrotaan graafisesti, että montako yhteyttä pitäisi kulloinkin löytää ja mitä kombinaatioita on jo tullut kokeiltua.

Murhenäytelmä kolmessa näytöksessä (1935)

Ajatuskarttojen ohella pelaajan tehtävänä on kävelyttää Poirotia sinne sun tänne ja valita haluamansa dialogivaihtoehdon listalta, jonka kaikki kohdat pitää joka tapauksessa käydä läpi. Välillä päästään myös haastamaan epäiltyjä erilaisilla argumenteilla, jotka voivat olla maanittelevia, tylyjä tai suoria. Vaihtoehdoista pitäisi valita sopivat, jotta vastapuolen puolustusmuuri laskee. Epäonnistuneet tilanteet voi pelata heti uudestaan, joten epäonnistumisesta ei rankaista (aivan loppua lukuun ottamatta).


Dialogia on parhaimmillaan liik... paljon

First Cases on kuin animoitu tarina tai visual novel -tyylin peli siinä mielessä, että sen kokijalla ei ole oikeastaan paljoa tekemistä. Hahmon liikuttaminen paikasta toiseen ja eri puhevaihtoehtojen valitseminen ei anna paljoa oivaltamisen hetkiä, kun taas ajatuskarttojen kanssa puuhaaminen on puolestaan usein turhauttavaa.

Tämä on perin harmittavaa, sillä varsinainen tarina on varsin oiva, jopa varsin herculepoirotmainen. Jo pelkän tarinan takia olisin ollut valmis hilaamaan arvosanaa yhtä astetta korkeammalle, mutta kaikki muu sen ympärillä raahaa arvosanaa alas.

Herkuleen urotyöt (novellikokoelma, 1947)

Napistavaa on edellä mainittujen asioiden lisäksi myös muilla osa-alueilla. Hahmojen 2D-kuvat dialogeja kuunneltaessa ovat varsin mainioita, mutta 3D-hahmot ovat välillä suorastaan kumman näköisiä.

Hahmojen kaikki puheet Poirotin ajatuksia lukuun ottamatta on ääninäytelty ja vieläpä enimmäkseen mallikkaasti. Etenkin nokanvarttaan pitkin katseleva ylimystörouva on suorastaan upean vihattava ja itse mestarietsivä ajaa myös asiansa mallikkaasti. Dialogia voi kuunnella englannin lisäksi ranskaksi ja saksaksi. Englanniksi ääninäytelty dialogi puhutaan aksenteilla, jotka kummastuttavat välillä erikoisilla ääntämyksillään, mutta pääasiassa homma on kuitenkin hyvällä tolalla.


Mademoiselle näyttää riivatulta, katsokaa vaikka

Kunnes ei enää olekaan. Huulisynkkaa ei ole, mutta se on sivuasia verrattuna siihen, että toisinaan puheen laatu on huonoa ja äänenvoimakkuus on myös USEIN suorastaan HUOMATTAVAN KOVA. Ikään kuin osa hahmoista ALKAISI huutaa kesken KAIKEN. Koronan ja etänä nauhoitettujen turinoiden syytä kenties?

Lisäksi on yksi pieni immersiota häiritsevä asia, joka lienee mainita. Pelissä on nimittäin tukku hahmoja, jotka nähdään sekä prologissa että vuosia myöhemmin tapahtuvassa päätarinassa. Vaikka tapahtumien välillä on pitkäkin aika, niin nämä tuttavuudet eivät ole muuttuneet sitten minkään vertaa. Sama ulkoasu, jopa samat vaatteet. Pieni asia, mutta mainitsemisen arvoinen. Sentään Poirotin kostyymi vaihtuu.

Pelaajan ei anneta liikkua vapaasti pelialueena toimivassa kartanossa, vaan jokaisessa kappaleessa on tarjolla vain tietyt huoneet, joiden välillä tallustaa. Eipä tule harhailtua turhaan, mutta kovin rajoittavalta tämä tuntuu. Talon pihallekin pääsee vain kerran ja jos silloin tulee vahingossa tutkineeksi alueen porttia, passitetaan Poirot saman tien sisätiloihin ilman mahdollisuutta palata tutkimaan aluetta uudelleen.

(Yhden trophyn/pelin sisäisen pystin saa tutkimalla kaiken pihamaalla olevan esineistön, mutta sinnepä ei tosiaan pääse takaisin. Asiaa ei auta, että pelitilannetta ei voi tallentaa erikseen, vaan automaattitallennus kirjoittaa saman tien edellisen tallennuksen päälle. Kun kerran palaa ulkoa sisään, niin ilman koko seikkailun aloittamista alusta sinne ei enää pääse. Ai että.)


Harvinaisella happihyppelyllä lumessa

Musiikkitarjonta ei päätä huimaa. Ennen kuin varmistin asian, niin olisin voinut väittää pelissä olevan tasan kolme kappaletta, joita kuunnellaan vuoron perään läpi koko seikkailun. Onneksi verkkoon ladattu soundtrack paljasti asian toden laidan. Musiikkia on kyllä useammatkin todella mainiot ja hahmon seikkailuihin sopivat sävelmät, mutta pelatessa tuntuu siltä, että niistä kuullaan vain yhtä ja ainoaa.

Esirippu. Poirotin viimeinen juttu (1975)

Hercule Poirotin seikkailu jättää suuhun pettyneen maun. Kyseessä on peli, jossa on liian vähän mielekästä pelattavaa. Hahmon saattaminen paikasta toiseen ja muut näennäiset peliaspektit yhdistettynä turhauttavaan ajatuskarttapuuhaan eivät ole sitä tekemistä, millä noustaan etsiväseikkailujen aatelistoon.

Tämän sortin nimikkeiden kehittäminen on toki haastavaa, ja nimikkeellä on hyvät puolensa mainiosta juonesta lähtien, mutta niiden ympärillä olisi kaivannut parempia puitteita.

Olen itse Hercule Poirot -tarinoiden ja David Suchetin tähdittämien elokuvien suuri ystävä. Suosittelen muitakin kääntymään niiden viihteenmuotojen pariin The First Casesin sijasta.

Kirjaudu kommentoidaksesi