Jo kolmanteen osaansa ehtinyt The Dark Pictures Anthology jatkaa vuosittaista julkaisutahtiaan. Ja mikäpä siinä, kauhu kuuluu syksyn pimeisiin iltoihin. Tällä kertaa antologia vie pelaajat ajassa taaksepäin etsimään Irakin joukkotuhoaseita. Tämä reissu ei voi päättyä hyvin.

Semper Fi!

Jos The Dark Pictures Anthology ei ole aiemmin tuttu, niin pieni kertaus aiheesta. Ensin ilmestyi hylätylle laivalle sijoittuva keskinkertainen Man of Medan. Sitä seurasi Salemin noitavainoista pätevästi kertonut Little Hope. Nämä molemmat pohjautuvat käytännössä suoraan loistavan Until Dawnin pelimekaniikkaan. Mukaan voi hypätä kokematta aiempia osia, sillä antologiasarjan tyyliin kaikki ovat itsenäisiä kokonaisuuksia.

The Dark Pictures edustaa kauhua, jossa pelaaja yrittää pitää mahdollisimman monta päähenkilöä hengissä reaktiotestien, valintojen ja suoraviivaisten toimintakohtauksien kautta. Viihdyttävää, ajoittain pelottavaa ja erittäin veristä. Uusin osa House of Ashes nappaa inspiraationsa suoraan The Descent- ja Alien-leffoilta, sillä synkissä maanalaisissa luolissa odottaa pimeyden lisäksi kuolema.

Tule Irakiin, sanoivat. Löydä aseita, sanoivat.

Vuosi 2003: George W. Bush ja Amerikan liittolaiset ovat vakuuttuneita, että Saddam Husseinin Irakilla on joukkotuhoaseita siellä, täällä ja vähän myös tuolla. Koska hyökkäys on paras puolustus, heilahtavat koalition joukot Irakiin vapauttamaan sorretun kansan. Onhan maan johdolla väitetysti myös kytköksiä al-Qaidaan ja WTC-iskuihin. House of Ashesin päähenkilöt kuuluvat pääasiassa vähemmän ymmärtäväisten ja suvaitsevaisten jenkkien puolelle, mutta onpa mukana myös Irakin kansalliskaartin sotilas Salim Othman (Nick Tarabay) tarjoamassa vastapuolen näkökulmaa. Mies jopa puhuu alkuperäiskielellä. Kauhujen luolastossa ”vihollisen vihollinen on minun ystäväni”, kuten joukko huomaa nopeasti molemman puolen sotilaiden hävitessä varjoihin.

Kohti syvyyksiä

Kaikki starttaa maahan saapuvan Eric Kingin (Alex Gravenstein) kuningasideasta. Hänen kirjoittamansa satelliittialgoritmi havaitsee ”lammasfarmareiksi naamioituneen” kyläyhteisön alta asesiiloja. Paikalle lähetettävään iskuryhmään kuuluvat muun muassa Ericin tuleva ex-vaimo, CIA:n palkkalistoilla oleva Rachel King (Ashley Tisdale), 9/11-lippistä ylpeästi päässään kantava Jason Kolchek (Paul Zinno) ja Rachelin kanssa kiihkeässä salasuhteessa oleva Nick Kay (Moe Jeudy-Lamour).

Ericiä harmittaa, kun koodi ei toiminutkaan. Samaistuttavaa.

Yllättäen lampaat ovatkin vain lampaita, mutta Irakin sotajoukkojen kanssa käydyn tulitaistelun päätteeksi porukka vajoaa maanalaiseen luolastoon, ikivanhaan Akkadin valtakunnan temppeliin. 2235 eKr. paikkaa hallitsi jumalat suututtanut Naram-Sin – eikä kirous ole ilmeisesti vieläkään laantunut verisestä tervetulokomiteasta päätellen.

Väärä suunta, Rachel!

Jokainen pelisarjan osa elää ja kuolee juonensa perusteella. Tällä kertaa käsikirjoitustiimi nojaa entistä vahvemmin toimintapitoiseen jännitykseen 80-luvun Predatorin ja Alienin hengessä. Aseet laulavat sotilaiden taistellessa ylivoimaista vihollista vastaan klaustrofobisissa luolastoissa. Kliseisen alun jälkeen juoni nappaa mukaansa, eikä päästä irti vasta kuin lopussa, vaikka tarina ei omaperäisyydellään juhlikaan. Jopa ärsyttävä hahmogalleria voittaa sitä paremmin pelaajan puolelleen, mitä syvemmälle sankarit laskeutuvat salaperäisen temppelin rakennelmia. Itse olisin tosin yrittänyt kiivetä ylöspäin, mutta jokainen tyylillään…

Bongaa pelihahmot.

Sotilaat eivät ole ensimmäiset uhrit kyseisessä paikassa, joten tutkimista ja lukemista riittää. Tasapaino rauhallisten osuuksien, jännityksen ja suoran toiminnan välillä toimii mallikkaasti. Tuttuun tapaan teoksen voi pelata yksin tai yhdessä kaverin kanssa, ja ennakkotilaajat pääsevät näkemään tarinan Curator’s Cut -version ansiosta toistamiseen pikkaisen eri näkökulmasta.

Jotain uutta, paljon vanhaa

Perusmekaniikat toimivat, eikä niitä ole nytkään lähdetty isosti uudistamaan. Staattisten kuvakulmien tilalla on vapaasti pyöriteltävä kamera. Vaihdoksen ansiosta paikkojen tutkiminen on entistä helpompaa, mutta samalla pelintekijät eivät pysty kontrolloimaan pelaajan näkökenttää ja leikitellä säikytyksillä. Osittain tästä syystä välivideoita tuntuu olevan enemmän kuin aiemmin, jotta tarinankerronta ei luota pelkästään pelaajan tarkkaavaisuuteen. Kamera kärsii ahtaissa tiloissa perinteisistä ongelmista, mutta muuten muutos ei ole kovinkaan radikaali lopputuloksen kannalta.

Jasonilla on asiaa, jos pelaaja niin päättää.

Reaktiotestit tuntuvat vakiokuosissaan edellisosien tapaan epäreiluilta, sillä niihin on vaikea varautua. Lisäksi ainakin yksi valinnoista johti suoraan henkilön kuolemaan, mikä tuntui turhauttavalta ja satunnaiselta. Asetuksista pystyy säätämään QTE-tilanteisiin ja muihinkin toimintaa vaativiin kohtauksiin helpotuksia: Napin rämpytyksen voi poistaa, reaktiotestien aikaa pidentää ja niin edelleen. Erittäin tervetulleita lisäyksiä niin helpotusta haluaville kuin myös liikuntarajoitteisille pelaajille.

Kolme viidestä pelastui. Oorah!

Graafisesti PlayStation 5 -versio vakuuttaa. Tummat ympäristöt huokuvat ikiaikaista tunnelmaa, ja kirkkaat valot leikkaavat pimeyttä tyylikkäästi. Pelaajalla on aina käytössään taskulamppu, joka auttaa navigoimaan läpi synkkien käytävien. Lataustauot ovat todella lyhyitä, pienellä viilauksella ne olisi todennäköisesti saanut piilotettua kokonaan. Nyt yhden sekunnin latauspalkki tuntuu hassulta, immersion rikkovalta ratkaisulta näytösten välillä.

Herkkä hetki Ericin ja Rachelin välillä kesken kauhun.

House of Ashes on kummallinen tapaus. Sen periamerikkalainen lähtökohta on suhteellisen luotaan työntävä, eivätkä valikoidut päähenkilötkään auta asiassa. Siitä huolimatta jännäri viihdyttää kömpelön alun jälkeen. Noin kuusituntinen kokonaisuus tarjoaa hyvin vastiketta 30 euron hintaansa nähden. Perinteisen kauhun ystäville nimike on todennäköisesti pettymys, mutta kasaritoiminnasta pitävät istuvat hyvin synkkään Akkadin valtakuntaan.

Nyt pidän hiljaisen hetken Kingin pariskunnalle. Kuolivat onnettomina, mutta aviossa.

Kirjaudu kommentoidaksesi