Ja hyvä niin. Onhan kyseessä jo vuonna 1986 aloitetun tarinan päätepiste, joten homma on syytäkin kääriä pakettiin kunnialla. Asialla on niin ikään perin laadukkaan Metroid: Samus Returnsin työstänyt espanjalainen MercurySteam-studio, joka on onnistunut tälläkin kertaa.
Ja voi jummijammi miten hyvin.
E.M.M.I. raivelissa kiinni
Pelin tarina vie palkkionmetsästäjä Samus Aranin kaukaiselle ZDR-planeetalle, jolta lähtöisin oleva mystinen signaali muistuttelee uhasta, jonka pitäisi olla jo menneisyyttä. Kysymysmerkkinä on myös planeetalle lähetetyt E.M.M.I.-robotit (Extraplanetary Multiform Mobile Identifier), jotka ovat yhtäkkiä lakanneet vastaamasta. Ei liene yllättävää, ettei mene montaa hetkeä, ennen kuin Samus ottaa jo yhteen näiden peltiheikkien kanssa. Unohtamatta tietenkään kaikkia muita ZDR:n hengenvaarallisia olentoja.
Uutukainen on kaikkien (pääsarjan) Metroid-julkaisujen tapaan metroidvania-genren peli, jossa pelaajan ohjaama Samus sijoitetaan laajalle sivusuunnasta kuvatulle pelialueelle, jonka eri osaset aukeavat tarjolle pikkuhiljaa uusien kykyjen myötä. Alussa tarjolla on mahdollisuus lähinnä hyppiä ja ampua yksinkertaisia laakeja, mutta kohta Samus osaa käpertyä palloksi, pudotella pommeja, ampua tukuittain ohjuksia ja tehdä ties sun mitä muuta.
Jos on pelannut sarjan seikkailuja aiemminkin, tietää paljolti mitä tuleman pitää. Alueita on tutkittavana kosolti, vihollisia kohdataan matkan varrella paljon ja pomotaisteluita riittää monen monta. Uutta ovat sen sijaan yhteenotot edellä mainittujen E.M.M.I.-robottien kanssa.
Nämä kohtaamiset ovat ensi alkuun pakenemista, piiloutumista ja peltiheikkien välttelyä, sillä vastapuoli voi päättää Samuksen elämän kertaosumasta. Koitokset voivat aiheuttaa alkutaipaleella harmaita hiuksia, jopa suoranaista turhautumista, mutta kun niiden makuun pääsee, ovat ne suorastaan viihdyttäviä. Korstojen välttely on parhaimmillaan kuin kauhuelokuvasta ja jonkin sortin aivopähkinöitä. Matkan varrella saatava kyky muuttua puolinäkymättömäksi lisää hupia entisestään.
Jos E.M.M.I.:t sattuisivat osumaan vastakarvaan, niin voinee mainita, ettei peltiheikkien kanssa jouduta juoksemaan pitkin koko planeettaa. Nämä koitokset on rajattu tiettyjen alueiden sisään, joten pelaaja tietää kyllä milloin näihin koitoksiin ollaan suuntaamassa.
Missä Samus, siellä monstereita
Kuten mainittua, niin jokainen uusi lisävaruste avaa uusia reittejä ja suuntia koluttavaksi. MercurySteam-studio on tehnyt etenemisen todella toimivaksi, mitä ei voi kehua liikaa. Vaikka edessä on iso planeetta täynnä tutkittavaa, niin missään kohdin ei itseään tunne eksyneeksi eikä epätoivo hiivi sotisopaan, sillä pelaajaa ohjataan hienoisesti oikeaan suuntaan. Otollinen reitti on useimmiten edessäpäin ikään kuin vahingossa. Uutta kykyä voi käyttää tuossa suunnassa? Hienoa, matkaa sinne. Pomotaistelun jälkeen näkösällä on hissi uudelle alueelle? Hyppää kyytiin. Tämä voi toki vaikuttaa liialliselta helpotukselta konkareiden korvaan, mutta näin pelaaminen on eittämättä sujuvaa.
Sen yhden kerran, kun en ollut suunnasta varma, tuli valitsemallani reitillä vastaan pomotaistelu aiemmin tyhjillään olleessa huoneessa ikään kuin kertomassa, että kyllä, oikeaan suuntaan ollaan menossa. Tämä suunnittelu ansaitsee suuret kehut. Vaikka toki onkin jonkinasteinen helpotus sarjan alkutaipaleisiin verrattuna.
Lisää peukkuja ansaitsevat tallennuspisteiden sijoittelut sekä välitallennukset (checkpointit), joiden takia vaikkapa kuolemaan päättynyt pomotaisto ei tarkoita sitä, että joudutaan palaamaan pitkien matkojen päähän. Isommissa taistoissa häviäminen palauttaa vain kyseisen huoneen ulkopuolelle.
Pomomatsit ansaitsevat myös muutamat erityismaininnat. Matkan varrelle mahtuu kosolti isompia körmyjä, jotka nostavat haastekerrointa huomattavasti. Useimmat yhteenotot ovat haastavia, mutta eivät missään kohdin epäreiluja. Muutaman yrityksen jälkeen vihulaisten liikkeet ovat enemmän tai vähemmän hallussa ja avaimet voittoon ovat käsien ulottuvilla, noin periaatteessa ainakin. Pomotaistelut ovat suorastaan viihdyttäviä, kun niiden tahtiin pääsee. Tämä pätee jopa vihoviimeisen ja hyvin haastavaan yhteenottoon, jonka lopulta kunnialla suorittaminen on perin tyydyttävää.
Pientä napinaa napeista ja muusta
Metroid Dread on toimiva ja viihdyttävä kokonaisuus. Siitä huolimatta matkan ensiaskeleet eivät ole sieltä mairittelevimmasta päästä, sillä ensimmäisenä koluttava alue on ulkoasultaan hitusen tylsänpuoleinen ja ensimmäiset kohtaamiset E.M.M.I.-robottien kanssa monine äkkikuolemineen voivat olla turhauttavia. Mutta kun vauhtiin päästään, niin meno toimii kuin se kuuluisa junan vessa.
Muutama tummahko pilvi kaikilla muilla suurilla hopeareunuksilla on. ZDR-planeetan eri alueet olisivat kaivanneet jotain pientä lisää erottuakseen toisistaan. Jälkikäteen ajatellen ei osaa tarkemmin eritellä, että mikä oli minkäkin kolkan teema tai tarkoitus. Jossain on hitusen enemmän laavaa, toisaalla vettä, kolmannessa paikkaa ehkä jonkin verran mekaanista lattiakaakelia. Muuten peliä ja sen 2,5D-maailmaa katsoo mielellään, pelasipa sitten konsolin omalta ruudulta tai televisioruudulta. Käytössä oli Switchin perusversio, eikä seikkailun kanssa yhtä aikaa julkaistu päivitetty OLED-näytöllä varustettu konsoli.
Harmillisesti musiikkipuoli jättää itsestään liian vähän muistijälkiä. Sävelmät sopivat kyllä seikkailun taustalle, mutta niistä jää haljun vähän kerrottavaa jälkipolville muutamaa huippukohtaa lukuun ottamatta. Harmillista.
Tarinaa kuljetetaan tietyissä tallennuspisteissä Samuksen Adam-kollegan kanssa viestien, minkä lisäksi pienimuotoisia välinäytöksiä näytetään suhteellisen usein. Tarina tuntuu hieman toissijaiselta asialta, mutta sen muutamat koukerot ovat kelvollisen kiinnostavia kyllä. Ei suoranaisen palkintopystin arvoista kirjoitusta, mutta kelpo viihdettä.
Kontrolleissa on välillä hieman hakemista, sillä lähes jokainen namiska tuntuu olevan käytössä ennen pitkää. Etenkin yksi tietty ajoittain kohdattava ominaisuus olkanapeista käytettävine toiminteineen ei kovin helpolla iskostunut selkärankaan. Tiukemmissa pomotaistoissa ainakin itse onnistuin useammat kerrat painelemaan vääriä namiskoja pelin loppupuolella, jolloin Samuksen käytössä on toimintoja vaikka muille jakaa. Nappisirkus ei kuitenkaan päässyt paljoa ärsyttämään, mitä nyt muutama kerta teki mieli murista konsolille.
Dread on Metroid-peli henkeen ja vereen, mikä voi saada ensikertalaisella sormen menemään kertaalleen suuhun. Uusille alueille saavuttaessa on näet usein oikeana etenemistapana hajottaa jonkin sortin lattia tahi seinä, jonka hajoamisesta ei anneta minkään sortin vihjettä. Pieni asia, mutta paranee silti mainita.
Energiaa ja vaikkapa ohjusten maksimimäärää kasvattavia esineitä on myös piilotettu ympäri planeettaa, osa näkösälle ja osa piilotettuna esimerkiksi seinien sisään. Näihin päivityksiin pääsee ennemmin tai myöhemmin käsiksi hyödyntämällä eri kykyjä, joita Samus saa haltuunsa pelin aikana. Tämäkin on tuttua muista metroidvania-tyylin nimikkeistä, ja pelialueen koluaminen täysin päivitettynä tehopakkauksena seikkailun lopussa on aina omalla uniikilla tavallaan tyydyttävää.
Pelikello näytti läpäisyn tuntimääräksi minuuttia vaille seitsemää tuntia, mutta tähän kun ymppää kaikki kuolemat ja uudelleenyritykset, niin aikamääre on luultavasti hitusen korkeampi. Olen toki myös tahkonnut aiempia Metroid-seikkailuja, joten tietyt sarjalle tyypilliset etenemistavat eivät vaatineet suuria kummasteluja, vaan eteneminen sujui kuin rasvaten. Jos haluaa kerätä kaikki pelimaailmaan sijoitetut esineet, voi tähän viihteeseen varata tunnin tai pari lisäaikaa.
Jatkon odottelu harmittaa jo nyt
Metroid Dread on mainio peli, joka saa yksinäisen seikkailemisen vieraalla planeetalla tuntumaan hauskalta ja toimivalta. Kyseessä on myös oiva päätös kauan sitten aloitetulle saagalle, jonka ei tarvitse hävetä aiempiin helmiin verrattaessa.
Muutamat vähemmän kehuttavat aspektit eivät pääse häiritsemään niin paljoa, että tähtimäärää olisi tarpeen laskea viidestä neljään. Hieno peli, hieno tapa pistää tarina pakettiin.
Kunnes seuraava seikkailu aikanaan julkaistaan. Metroid Prime 4:ää odotellessa...
