Oranssi haalari ja kissanviikset poskipäissä

Mikä ihme siinä animessa viehättää? Tätä kysymystä olen joutunut toistelemaan useamman kerran, viimeksi pariviikkoa sitten, kun kaverini paljastui kyltymättömäksi Naruto-hulluksi. Ymmärrän kyllä fanittamisen usein kulminoituvan keräilytavaraan ja muuhun materiaan, mutta video&dvd-pinon kurkotellessa kattoa kohti oli pakko kysyä, josko heppu ehtii muuta tehdäkään kuin vahdata japsipiirrettyjä. Vastaus meni jotakuinkin tähän tyyliin: ”Älä häiritse, luen mangaa.” Lieneekö innostus leimahtanut liekkiin erinomaista Naruto: Rise of a Ninjaa pelatessa, mene ja tiedä. Joka tapauksessa boximiehiä täytyy varoittaa heti alkuun; kettupojan uusin seikkailu – Naruto: The Broken Bond – saattaa aiheuttaa edellä mainitun kaltaisia sivuoireita.

Naruton tunnusomaiset piirteet; kirkkaankeltainen hiustyyli, oranssi haalari ja kissanviikset poskipäissä juontuvat lapsuusvaiheista. Silloin yksi kylän ninjamestareista (hokage) sinetöi hyökänneen demoniketun sielun kapaloidun Uzumaki-pojan sisään. Tapauksen johdosta Narutoa syrjitään ja hän ajautuu ulkopuoliseksi kotikylässään Konohassa. Katkeroitunut nuorukainen päättää pyrkiä ninja-akatemiaan tavoitteenaan päästä jonain päivänä hokageksi hogaken paikalle. Näistä kuvioista ei Rise of a Ninjaan tutustumaton tiedä kuitenkaan mitään. Broken Bond nimittäin skippaa aiempien tapahtumien kertaamisen täysin, jatko-osan velvoitteistaan huolimatta. Onneksi Google on tiedonjanoisen ystävä.

Kivimuurit matalaksi

Narutoa voisi kuvailla eräänlaiseksi tasoloikkapeliksi, mutta kovin puhtaasti se ei kategoriaan taivu. Suurin osa ajasta kyllä vietetään pompittamalla pienehkössä hubimaailmassa, joka koostuu kuudesta eri alueesta. Tehtävänanto vaihtelee kiitettävästi sienien keräilystä rikollisen pidättämiseen, mutta useimmiten paikasta A paikkaan B siirtyminen on se haastavin ja työläin vaihe, sillä matkan varrella ninjan täytyy selvitä piikkiseinistä, ansakuopista, kevyistä pulmakulmista sekä vedestä. Hetkinen, vedestäkö? Ilmeisesti ninja-akatemiassa ei ole opetettu uimataitoa, sillä virkistävä järveen pulahtaminen tuottaa saman lopputuloksen kuin piikkiseinän halaaminen. Jokseenkin hämmentävää ottaen huomioon sen, että veden pinnalla kävely sujuu leikiten. Tiukimmista esteistä selvitäkseen täytyy turvautua Naruto-sarjan tavaramerkkiin; jutsuihin. Jutsut ovat erikoisliikkeitä, joiden avulla näkymättömän saa näkyväksi ja kivimuurit matalaksi.

Etenemisreittien avaamisen ohella jutsuja tarvitaan myös räväkämpiin aktiviteetteihin, sanalla sanoen taisteluihin, jotka muodostavat merkittävän osan sisällöstä. Hyvä niin, sillä juuri se siivu on kaikkein maukkain. 1v1-mätkintä noudattaa kaikkien 3d-tappelupelien perusteita: perusiskujen ohella pelaaja voi torjua, hypätä, väistellä ja tehdä vastaliikkeitä (substitution). Jutun juju piilee turbolatausmittarissa (overcharge), jota pyritään täyttämään onnistuneella offensiivillä tai pitävällä puolustuksella. Palkin täyttyessä saa käyttöönsä taistelujutsuja, joita voi verrata Street Fighter -sarjan superliikkeisiin. Jutsun tehokkuus määräytyy sorminäppäryyttä testaavalla minipelillä, ja täyteen ladattu tälli lopettaa vastustajan pyristelyn paikkaansa. Broken Bondin mies-miestä-vastaan-taistelut ovat läheistä sukua Dragonball Z: Burst Limitin vastaaville, joskin Ubisoft-tiimin luoma mättökokonaisuus on selvästi hiotumpi pelitemmon ja hallittavuuden osa-alueilla. Naruton moninpeli perustuu kokonaan turpasaunan viehätykseen, eikä vihtominen ole lainkaan hassumpaa, mikäli löylykavereita löytyy.

Kolmas ulottuvuus ninjamaailmaan muodostuu kevyestä roolipelivivahteesta, joka keskittyy hahmokehitykseen. Jokaisesta suoritetusta tehtävästä ja pikkukeikasta ropsahtaa tiliin pätäkkää ja pojoja, joita voi hyödyntää haluamallaan tavalla. Konohan liepeillä on useita rahanpolttokohteita, joiden valikoimista löytyy parannuspillereitä, heittoteriä (kunai) ja kykyjä tehostavia erikoisroippeita. Pisteitä puolestaan kulutetaan neljään eri alakategoriaan; terveys, chakra, voima ja jutsu. Puikohkosta suomennoksesta huolimatta listasta selvinnee, että mitään kovin syvällistä muokkailua ei pääse/joudu harrastamaan. Ote pysyy sopivan ylimalkaisena myös varustelun ja rahankäytön osalta.

Mainio ninjarymistely

Cel-shading-grafiikka on aina ollut se oikea valinta anime/mangakuvioihin pohjautuvalle virtuaaliteokselle. Lisenssipelit eivät perinteisesti korealla ulkoasulla pöyhkeile, mutta Naruton kuosi on vähintäänkin kunnossa. Mitään suurempaa parannusta ei Rise of a Ninjaan verrattuna ole havaittavissa, siltikin tunnelma on kohdallaan. Yhdistettynä persoonallisiin hahmoihin ja juonen asiaankuuluvaan hauskuuteen/outouteen visuaalinen anti erottuu mukavasti edukseen. Dialogiin on panostettu ja mikä parasta, alkuperäiset japanilaiset ääninäyttelijät ovat laittaneet kykynsä likoon. Englanninkielinen ääniraitakaan ei ole huono, mutta oikeanlainen fiilis saavutetaan parhaiten nappuloimalla autenttiset äänet päälle. Välinäytöksiä ja turinatuokioita on reiluhkosti, ja halutessaan ne voi ohittaa A-näppäintä rämpyttämällä. Päätarinan pikakelailua en kuitenkaan suosittele.

Pelikellon tikittäessä kolmentoista tunnin kohdalla olen läpäissyt tarinalinjan. Jälkimaku on pirtsakka toiston aiheuttaman venyttelynkin jälkeen, ja vaikka en tältä istumalta säntää vuokraamaan peräkärryllistä animefilkkoja, voin suositella Naruton uusinta seikkailua kirkkain silmin. Paljon olisi vielä tehtävää, ennen sataprosenttista läpäisyä, mutta pikakokeilun jälkeen jätän kalastusminipelit ja kolikkojen keräilyt toiseen kertaan. Pohjimmiltaan Naruto: The Broken Bond on mainio ninjarymistely, joka on tehty japanilaisella huumorilla ja rennolla otteella. Jos lause, joka sisältää sanat ”itämainen” ja ”piirretty”, saa oksennusrefleksisi nykimään, et todennäköisesti olisi edes selvinnyt tekstini kanssa näin pitkälle. Siksi juuri sinun kannattaa seuraavaksi kokeilla jotain Xboxin perustarjonnasta poikkeavaa.