Pac-Man World 2

Kumipallona luokses pompin

Maskottivetoiset tasohyppelypelit ovat viime aikoina saaneet osakseen melkoista nostetta lukuisten laatujulkaisujen muodossa. Kolmiulotteisella loikkimisrintamalla rimaa on nostettu lähes jokaisella osa-alueella niin Nintendon kuin muidenkin nyrkkipajojen toimesta. Siksi pelaajat haluavat uusilta projekteilta audiovisuaalisesti ja pelillisesti yhä enemmän ja enemmän. Atomiajalla peleiltä vaaditaan haastetta etenkin älylle ja tunteille. Historiassa suuren suosion saavuttanut reaktiopohjainen sormiverryttely ja nopeatempoinen refleksijumppa ovatkin jo monien mielestä menneen talven lumia.

Pitkällisen vetkutteluprosessin jälkeen vanhalle mantereelle rantautunut Pac-Man World 2 saapuu sikäli varsin huonoon markkinarakoon. GameCubelle ja PlayStation 2:lle samanaikaisesti julkaistu tuotos on kuuluisan päähahmonsa myyvään nimeen luottava täysiverinen toimintatasohyppely. 1980-luvun kulta-aikoina ensidebyyttiinsä simppelinä keltaisena pallerona tehnyt Pac-Man on vuosien varrella tehnyt lukuisia rooleja lähinnä keskinkertaisissa videopeleissä. Kaksiulotteisten alkuaikojen legendaarista vetovoimaa ei jostain kumman syystä ole pystytty siirtämään onnistuneesti uuden sukupolven markkinoille. Syyttävä sormi osoittaa lähinnä pelitaloja, jotka dollarinkuvat silmissään änkevät joskus markkinoille mitä kuvottavampaa lisenssiroskaa. Tähän valitettavaan sudenkuoppaan myös Namcon alkuperäisluomus on näppäryydessään sortunut useaan otteeseen. Viimeisimmät hartiattoman kumipallon seikkailut ovat lähes poikkeuksetta johtaneet suoraan alennushyllyjen äärelle.

Poikkeus vahvistaa kuitenkin säännön. PlayStationille julkaistu ensimmäinen Pac-Man World antoi kellertävälle sankarillemme kevyttä jalansijaa tasohyppelymaailmassa. Alunperin täysin toisissa ympyröissä aloittanut maailmanpelastaja on tällä kertaa tyrkätty keinotekoiseen piirrosuniversumiin, jossa tekohuvittavalla Spooky-nimellä varustettu pääroisto on murtautunut vapaaksi vuosituhantisesta vankilastaan. Lopputuloksena on tietenkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Roiston maagisesta taikapuusta anastamat vihannekset on palautettava ja se onnistuu tietenkin vain lukuisia toinen toistaan haasteellisempia tasokokonaisuuksia läpäisemällä.

Perusteellinen esitys

Pelimekaniikka on tavanomaista peruskauraa. Pienen alkuharjoittelun jälkeen Pac-Man tyrkätään suoraan toiminnan keskipisteeseen. Täältä löytyvät kentät ovat perusteellinen sekoitus putoavia ulokkeita, tasapainottelua, aikarajoitettuja osioita ja millintarkkoja hyppelykohtauksia. Silloin tällöin menoa katkotaan hassunhauskoilla minipeleillä, joissa kokeillaan eri urheilulajeja niin luistelun kuin uimisenkin muodossa. Välillä posotetaan myös pienoissukellusveneellä ja kurmotetaan vastaan tulevia samasta muotista veistettyjä vihulaisia.

Suurin osa tasoista tarjoilee yksinkertaisia vipuongelmia. Oikeaa kytkintä kääntämällä reitti seuraavalla alueelle avautuu. Tietyissä paikoissa pelaaja voi myös löytää pitkän keltaisen pallerojonon, jonka päässä on pieni punainen herkku. Sen syötyään Pac-Man seuraa sokeasti edessä olevaa pallokavalkadia sen kummemmin asiaa ajattelematta. Aina ajoittain eteen heitetään myös aaveiden muodon ottaneita väliloppuvastuksia, joiden tuhoamisen myötä siirtyminen seuraavalle pompintanäyttämölle on valmis alkamaan.

Maailmasta toiseen matkatessaan pelaaja naukkailee maastosta löytyviä sarjan aiemmistakin peleistä tuttuja kullanvärisiä palleroita, mutta tällä kertaa soppaan on myös heitetty vastaavalle genrelle ominaisia energiakapseleita, erikoiskykyherkkuja sekä oikeastaan kaikkea peruskamaa maan ja taivaan väliltä. Liedellä porisevaa keitosta on lisäksi sekoiteltu erinäisillä kolikoilla. Näitä tarpeeksi poimimalla pelaajalle tarjoutuu mahdollisuus kokeilla hieman vanhempia saman sarjan pelejä. Tämä ominaisuus on ehdottomasti Pacin tuoreiden kommelluksien parasta antia ja ahkeria keräilijöitä palkitaan mm. Pac-Manin, Ms. Pac-Manin, Pac-Manian ja Pac-Attackin kaltaisilla klassikoilla. Retrofriikeille ja vähänkään nostalgianälkäisille kattavat ekstrat tuleva mainiona arvoa kohottavana lisänä.

Hymyssä suin kohti alennusmyyntejä

Tämänkaltaisissa seikkailuissa akilleenkantapääksi usein muodostuva kamera tekee parhaansa pelaajan etenemistä häiritäkseen. Kannoiksi kaskessa osoittautuvia kuvakulmia voi toki vapaasti manipuloida C-tatin ja L-liipaisimen avustuksella, mutta huonosti ohjelmoitu virtuaalinen kameramies jää usein jumiin seinän tai muun esteen taakse. Tällöin pahaa-aavistamaton pelaaja ottaa usein tarpeetonta vahinkoa verenhimoisilta kummitusvastustajilta. Super Mario Sunshinen vapaan kontrollin kaltaisesta ergonomiasta ollaankin mahdollisimman kaukana, kun pelihahmo syöksyy läheiseen rotkoon kahvitauolla olleiden graafikkojen ilmiselvän laiskottelun johdosta.

Hermojaraastavista kameraongelmista huolimatta päähahmo jaksaa hymyillä tarinan ensi hetkistä lähtien. Kestoiloinen Pac-Man pysyy lestissään suurimman osan ajasta, vaikka vaaran uhatessa palleroystäväisemme intoutuukin joskus osoittamaan huolestuneisuuden merkkejä. Lisää turvallisuuden tunnetta lisää ylihilpeä pelimaailma, joka yksinkertaisen toteutuksensa ansiosta ei karkoita äärestään nuorempiakaan pelaajia. Piirrosmainen yleisilme palvelee mainiosti sarjan juuria lievästä alkukantaisuudestaan huolimatta.

Pyörää ei ole keksitty uudestaan musiikinkaan osalta, vaan klassinen Pac-Man-teema raikaa muutamana eri muunnoksena useaa tasoa piristämässä. Itse seikkailu on lyhyehkö ja vähänkään kokeneempi loikintaguru työstää yksinpelikampanjan vaivatta läpi muutamassa illassa. Siihen nähden kokonaisuus ei ehkä ihan ole täyden hinnan arvoinen elämys. Puolivillaista moninpeliäkään ei tarjolla ole, joten aloituskylästä löytyvät klassikkopelit toimivat ainoana todellisena koukkuna hankintapäätöstä tehtäessä. Kylmä totuus on kuitenkin se, että Pac-Man World 2 jää valitettavaksi väliinputoajaksi. Kilpailu on yksinkertaisesti liian kovaa, eikä edes hilpeä asenne paranna kellertävän supersankarimme osakkeita tiukilla videopelimarkkinoilla. Tutusti kiteytettynä parempaakin on tarjolla.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi