PlayStationin hahmokavalkadilla varustettua koko perheen mätkintäpeliä on toivottu jo melkoinen tovi, joten odotukset selkäsaunaillan suhteen ovat korkealla. Pakolliset vertailut Nintendon Super Smash Bros. -sarjaan tuskin laantuvat, vaikka julkaisujen yhteiset piirteet jäävätkin alkuasetelmaa lukuun ottamatta vähäisiksi. Erot ovat mekaniikassa ja pelattavuudessa ovat varsin merkittäviä, mutta korkean laatutason johdosta alustojen taistelupelejä on vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen.

Prinsessan läski tummuu

20 hahmon kaarti tarjoaa riittävän monipuolisia sotureita. Areenalla eskaloituneita välejään sovittelevat niin Tekken-sarjasta tuttu Heihachi Mishima kuin Jak & Daxterin sekä Ratchet & Clankin päähenkilötkin. Tuoreemmista tuttavuuksista on mainittava sisäisesti kaunis Fat Princess ja Sweet Tooth. Taistelijavalikoiman kiinnostavuus on vahvasti pelaajan mieltymyksistä kiinni. Monia vanhojen aikojen ikimuistoisia nimiä jää kuitenkin kaipaamaan: missä ovat Crash Bandicoot, Lara Croft tai vaikkapa Spyro?

Enintään neljän soturin välinen taistelu on onneksi kiinnostavaa ja sopivan taktista. Mielenkiintoisesti kaikenlaiset terveysmittarit loistavat poissaolollaan. Peruslyönneillä ei voi lähettää vastapuolta tuonpuoleisille taisteluareenoille, mutta niillä saa ladattua kuolettavia erikoisiskuja. Energiaa kerryttämällä aukeaa kolmelle eri tasolle jaetut tappolyönnit, joiden avulla kartutetaan pistetiliä. Ykköstason mätkäisy latautuu nopeasti, mutta vihollinen voi keskeyttää pyrkimyksen sopivasti ajoitetulla lyönnillään. Sen sijaan kakkosluokan jytkyä ei enää pysäytä kuin enintään lyhyt kantama. Tappiin asti kerrytetyn erikoisiskumittarin viimein tyhjentämällä vastustajat muuttuvat lähinnä statisteiksi, kun hetkellisesti kuolemattomaksi muuttuva hahmo teurastaa viholliset kertalaakista.

Taistelumekanismi korostaa pelaajien välistä tasoeroa mukavasti. Toisaalta perusiskujen tehottomuus ei oikein miellytä, sillä se tekee perusmättämisestä aavistuksen tylsää ja vaarattoman tuntuista energiamittarin keruuta. Taitoelementin ytimessä ovat sopivasti ajoitetut erikoisiskut. Sopivaan saumaan isketty armonisku päättää kertarysäyksellä kaikkien muiden elämän, jolloin pistetilille ropisee mainetta ja kunniaa. Matsin päätyttyä aikarajan umpeutumiseen tai tappotilin täyttymiseen on aika tarkastella, ken on heistä kaikkein kauhein. Jänistäminen taistelusta ei kannata kuin hätätapauksessa, sillä taposta saatavat kaksi pinnaa korvaavat kuolemasta seuranneen yhden pisteen menetyksen. Aktiivisuus siis kannattaa oman terveydenkin kustannuksella, jos mielii päästä ruokaketjun kuninkaaksi.

Kenttävalikoima on täynnä taistelijakaartin aiemmista seikkailuista tuttuja areenoita. Nyrkkipyykkiä käydään niin Sly-sarjasta tutussa Pariisissa kuin LocoRocon psykedeelisissä maisemissa. Taustakankaan vaihtelusta ja kenttien yksittäisistä ominaispiirteistä huolimatta suurin osa tantereista on jopa yllättävän maltillisia kokonaisuuksia. Ratkaisu on onnistunut, sillä turpakäräjät etenevät jatkuvasti löylytyksen ehdoilla. Yksikään taisto ei pääty muuttuneen miljöön aikaansaamaan yllättävään käänteeseen, vaikka areena vaihtuisikin hävittäjän päältä sotatantereelle. Silti jokainen sota-alue on tyylillisesti omanlaisensa.

Säkkipojasta neulatyyny

Taistelun ohella ei ole muita aktiviteetteja. Yksinpelin lyhyenläntä seikkailu sisältää muutaman valittuun hahmoon liittyvän välivideon, mutta seikkailu jättää silti happaman maun. Tie loppuvastukseen on jokaisella kerralla tuttuakin tutumpi, vaikka matkan varrella vastaan asettuvat vihollisjoukot vaihtuvat. Hääviä vastarintaa ei tarjoa edes loppuvastus, joka on hahmona mielikuvituksettomuuden huipentuma. Tarinatila on perusviihdyttävää mäiskettä ajan kuluksi, mutta sitä ei silti kannata pitää ostopäätöstä tehdessä kovinkaan merkittävänä lisänä. Tokkopa yksinpelaaja saa myöskään harjoittelutilasta kummoista elämystä, vaikka iskusarjojen treenaaminen onkin suotavaa ennen suuria taistoja.

Onneksi on kuitenkin moninpeli! Kaveria voi laittaa halki, poikki ja pinoon paitsi samalta sohvalta pelattuna myös verkon välityksellä. Nettipeli onkin sujuvuudellaan todella positiivisesti yllättävä kokemus. Peliseuraa on tarjolla runsain mitoin, ja tekninen toteutus on moitteetonta. Minkäänlaista viivettä ei ollut huomattavissa, mikä onkin elintärkeää näin nopeatempoisessa taistelupelissä. Sulava ja ongelmaton moninpeli tarjonnee huvia vielä pitkäksi aikaa. Tiimipohjaisissa karkeloissa joukkuetoverin rintamakarkuruus tosin vihastutti tosissaan.

Parhaimmillaan All-Stars Battle Royale on kuitenkin samalla sohvalla pelattuna. Sosiaalinen aspekti nousee arvoon arvaamattomaan, kun taistelutantereen herruus lopulta kääntyy viime sekunneilla toiselle. Enintään neljä kaverusta mahtuu kerralla taistelemaan, mutta vajaamiehityksestä kärsivä bileporukka saa myös tekoälystä haastetta. Viisi eri vaikeusastetta takaa sopivan tasoista seuraa pelituokioon. Taistojen myötä hahmoille avautuu uusia asuja, tuuletuksia sekä muuta tilpehööriä, joiden avaamisessa menee pitkä tovi.

Isukki saa nyt pataansa

Tekninen puoli on pääosin onnistunutta. Ulkoasu on kaunista katsottavaa melkoisen hirvittävää päävalikkoa lukuun ottamatta, eikä ruudunpäivityskään ota osumaa taistelun tiimellyksessä. Kamppailujen äänet koostuvat huomiota herättämättömien taustarallatusten ohella pitkälti pamahduksista ja huudahduksista, mutta sen kummoisempaa taustahälinää ei jää edes kaipaamaan. Pelin valikot on käännetty suomeksi, mutta hahmojen kiljahdukset ja karjahdukset kuullaan onneksi vain englanniksi. Päävalikon taustalla soiva teknohumppa toimii alkujärkytyksen jälkeen ihan kivasti.

Rauhansopimuksen synnyttyä on aika ynnätä laskeutuneen savuverhon takaa paljastuvat miestappiot. PlayStation All-Stars Battle Royale on raudanluja paketti, joka tarjoaa viihdettä osaavien pelaajien lisäksi myös lyhyempää viihdettä kaipaaville. Sen suurin ongelma on varioinnin puute, sillä loppujen lopuksi kaikki pelimuodot ovat vain sitä yhtä ja samaa. Yksinpeliin olisi toivonut vähän enemmän vaihtelevuutta.

All-Stars Battle Royale tukee myös cross-buy-ominaisuutta, joten PlayStation 3 -version ostaja saa samassa paketissa latauskoodin Vita-painokseen. Hintalaatusuhde on kohdillaan, vaikka täysiin pisteisiin ei ihan ylletäkään. Pienet puutteet on kuitenkin helppo antaa anteeksi, sillä peli-ilo säilyy sopivan mittaisissa erissä pitkän aikaa. Ilmaisia lisähahmojakin on luvattu jo tammikuulle, joten paketti vain paranee vanhetessaan. Taistelijakaartin nykyinenkin laajuus on jo melkoinen, vaikka todellisia pelialan ikoneita on melko niukalti. Mikäli PlayStation on kuitenkin pelisarjoineen lähimpänä sydäntä, ei ole ensimmäistäkään syytä jättää näitä turpakäräjiä väliin.